perjantai 28. joulukuuta 2012

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen. Kansi: Sanna Mander (Teos 2012)
Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen kertoo neljän kolmikymppisen pohojanmaalaistoveruksen kipuilusta aikuisuuteen lapsuuden ja nuoruuden tykyttäessä vielä takaraivossa. Kasvutarinoiden tummia sävyjä johdattelee loppuhuipentumaan trilleriksi kiihtyvä reaalifantastinen juonne. Korkea-aho törmäyttää romaanissaan taitavasti toisiinsa maalaisromanttisen nostalgian ja nuorten aikuisten kokeman todellisuuden, jolle ei ole sijaa kenenkään muisteloissa, mutta joka myrkyttää nykyarjen.

Tummempaa tuolla puolen kertoo homouttaan kotopuolessa salailevan Christofferin, änkyttävän radiotoimittajan Loken, uskonsa menettäneen papin Simonin ja juuri morsiamensa menettäneen Benjaminin menneisyyden pauloissa tempoilevasta nykyhetkestä. Christoffer ja Loke palaavat kotikylään Loken sisaren ja Benjaminin morsiamen Sofien hautajaisiin. Benjaminin ja Simonin maalaisarkea järkyttävät Sofien yllättävään ja yhtäkkiseen poismenoon liittyvät eriskummalliset seikat. Paikallishistoriasta graduaan tekevä Christoffer päätyy purkamaan monimutkaista maalaiskylän menneisyyden ja nykyisyyden vyyhtiä, jonka punainen lanka löytyy lopulta yllättävän läheltä.

Tummempaa tuolla puolen on monella tapaa -80 -luvun lasten sukupolviromaani: henkilöhahmojen muisteloissa esiin nousevat tutut tai vähintään helposti kuviteltavissa olevat kollektiiviset pelot, ilot ja kokemukset Tsernobylistä riparisaunaan. Myös esitetyt nykyisyyden haasteet ovat uskottavia. Omien vanhempien vanhenemisen ja lapsuuden mörköjen kohtaaminen kotinurkilla koskettaa nyt tätä ikäluokkaa. Henkilöhahmojen samanikäisyys ja yhteinen menneisyys selittää, miksi he puhuvat niin samankaltaisella äänellä, että henkilöhahmojen erottaminen toisistaan on ajoittain hankalaa.

Romaanin sydänlankana toimii uhkaavaa mystiikkaa tihkuva uuskummallinen tai reaalifantastinen juoni, joka paljastaa kirjailijan mestarilliseksi pohjavireen ylläpitäjäksi. Korkea-aho ei anna fantastisen ottaa yliotetta kerronnasta, vaikka se hyppää esille vähän väliä. Uhkan tuntu hohkaa jatkuvasti taustalla, mutta se ei tukahduta tai estä muita tunnelmia. Uhka ei myöskään nouse ainoastaan käsittämättömän fantastisen kohtaamisesta, vaan myös päähenkilöiden muistoista, joiden shokeeraaviakin teemoja kirjailija käsittelee myötäeläen. Toisaalta kirjailija ei myöskään tukahduta lukijaa liialla selittämisellä. Näin Tummempaa tuolla puolen välttää genrekirjallisuudelle tyypilliset sudenkuopat ja tuo onnistuneesti tuntemattoman kohtaamisen aiheuttaman ihmetyksen tunteen valtavirtaviihdekirjallisuuteen. Ilmaan jää toivo menneisyyden kahleiden katkaisemisesta.

***
Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen
Kansi: Sanna Mander
Suom. Laura Beck (käsikirjoituksesta)
Teos & Schildts & Söderströms 2012
437 s.
***


lauantai 15. joulukuuta 2012

J. S. Meresmaa (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja

J. S. Meresmaa: Steampunk! Koneita ja korsetteja (Osuuskumma 2012)
Novellikokoelma Steampunk! Koneita ja korsetteja sisältää yhdeksän (9) novellia ja esipuheen, joka esittelee tämän ennen pitkää Suomessakin muotiin tulevan kirjallisuudenlajin lukijalle. Kokoelman vahvuus onkin tämän kirjallisuudenlajin monipuolisessa esittelyssä, sillä novellit ovat keskenään hyvin erilaisia. Samalla ne kuitenkin kiteyttävät monien erikoisgenrejen perusongelman: miten kirjoittaa uudessa kirjallisuudenlajissa tarina, joka ei voisi elää jossa toisessa kirjallisuudenlajissa.

Steampunkin* mielikuvakeskiössä on vaihtoehtoinen historia: mitä jos 1800-luvulla olisi saatu aikaan vastaava tekninen kehitys kuin todellisella 1900-luvulla, mutta hammasrattaiden ja höyryvoiman avulla. Päinvastoin kuin science fictionissa, steampunkissa uskomaton tekninen kehitys projisoidaan ajassa taaksepäin, yleensä viktoriaaniseen aikaan, ja tapahtumapaikkana on melko lailla tunnistettavissa oleva maa. Teknisten vimpainten käyttö ja kuvailu on tälle kirjallisuudenlajille keskeistä. Kirjallisia esikuvia ovat todelliset 1800-luvun visionäärit kuten Jules Verne, mutta muista erilliseksi tämä laji tunnistettiin 1980-luvulla.

Useat Steampunk! Koneita ja korsetteja -kokoelman novellit kierrättävät tuttuja aiheita jopa pastissoiden. Esimerkiksi Magdalena Hain novellissa Vaskimorsian taotaan metallista morsio Kalevalaa ja Frankensteinia kaiutellen, Saara Henrikssonin Arkistonhoitajan salaisuuden pääjuonesta paistaa Isaak Asimovin Säätiön peruspremissi. Monet novelleista ovat ylettömän pitkiä - vaikka on mukavaa seurata lukiessaan puhdasta kirjoittamisen iloa, rönsyjen katkominen olisi terävöittänyt lähes kaikkia tekstejä.

Heikki Nevalan Hevostuhatjalkainen on 16-sivuisena tässä mielessä piristävä poikkeus. Luddiittinen koneen pelko, jopa koneviha tulee esiin käsinkosketeltavasti kuin Juhani Ahon Rautatiessä. Shimo Suntilan 19. vuosisadan seikkailuromaaneilta miellyttävästi tuoksahtava Kruunun vihollinen kertoo puolestaan ilmalaivamerirosvon tarinan, jossa pääosaan ainakin omassa luennassani nousi erittäin mielenkiintoinen maailmankehittely. Kokonaisuudessa novelli vaikuttikin keskeneräiseltä romaanilta (jonka mielelläni lukisin sen ilmestyttyä). Näiden lisäksi Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää käytti steampunk-elementtejä erittäin keskeisesti niin tarinan juonessa kuin maailmankuvassakin.

Useiden kokoelman novellien lukemisen jälkeen tuli mieleen, että tarina olisi toiminut ehkä jopa paremmin ilman pakollisia konekuvauksia. Toki ne eivät siinä tapauksessa olisi kuuluneet tähän kokoelmaan. Lisäksi steampunkin koneromanttinen akilleenkantapää vaivasi: on erittäin vaikea kuvailla uskottavasti erityisesti liikennevälineitä niin, että lukijan tiedot perusfysiikasta eivät haittaa tarinaan eläytymistä. Lievästä kompuroinnista huolimatta Steampunk! Koneita ja korsetteja -kokoelma toimii hyvin steampunkin suomenkielisenä yleisesittelynä niin teemoiltaan kuin
tunnelmaltaan.

***

J. S. Meresmaa (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja
Kansi: J. S. Meresmaa
Osuuskumma-kustannus 2012

torstai 13. joulukuuta 2012

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika (Atena 2012)
Jeffrey Brownin Darth Vader ja poika kertoo kuinka kauan sitten, kaukaisen galaksin vaihtoehtoisessa historiankirjoituksessa Luke Skywalker varttui isänsä hellässä huomassa. Sarjakuvakirjassa on enimmäkseen yhden kuvan strippejä, jotka käyvät läpi lapsen kasvatuksen kipu- ja/tai kohokohtia Star Warsin sanoin (tai sinnepäin). Niinpä tämä kompakti sarjakuvakirja on erinomaista hupia kaikille, jotka tykkäävät Tähtien sodasta ja ovat tutustuneet lapsenkasvatukseen vähintään pintapuolisesti.

Darth Vader ja poika -sarjakuvassa Sithin lordi Darth Vader kohtaa kapinallisiakin suuremman haasteen, nelivuotiaan poikansa Luken. Voiman avulla jotkin jokapäiväiset lapsenkaitsentahaasteet käyvät meikäläistä normitavismeininkiä helpommin. Mutta vain jotkin - nelivuotias on monella tapaa  holtiton luonnonvoima, jonka vaikutuspiirissä imperiumin lähespääpahiskin pehmoilee lähes huomaamattaan.

Brown on valinnut strippeihinsä tyypillisiä lapsiperhekohtauksia elokuvien ulkopuolelta, mutta myös uudelleentulkinnut hupaisasti tuttuja leffakohtauksia. Ikimuistoisia Star Wars -repliikkejä on käytetty kekseliäästi. Suomennos ottaa hyvin huomioon elokuvasuomennoksen, vaikka tämä hiukan jäykistääkin tekstiä.

***

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika
Kansi: Jeffrey Brown
Suom. Ville Lähteenmäki
Atena 2012
Engl. alkup. Darth Vader and Son
Lucasfilm Ltd. 2012

tiistai 11. joulukuuta 2012

Kirjabloggaajien joulukalenterin 11. luukku

Kirjabloggaajien yhteistyöjoulukalenterin eilinen luukku avautui Yöpöydän kirjoissa ja huomenna on vuorossa Kujerruksia. Tänään 11. luukku avautuu kirjasfäärimäisesti *ti-di-di-did-di-dii* musikaalisella kirjahuumorilla.

Musiikkilajina on joululaulu, kirjalajina puolestaan humoristinen fantasia. Filkkiä* Kiekkomaailman tapaan, olkaa hyvä.

Kiekkomaailman virallinen joulutarina (myös humor.)
Korpraali Porkkana

Muistat Arthurin, Aragornin, Elricin varmaan
Drizztin ja Corwinin, Eddardin armaan,
mutta sankar' tää, sulta usein unhohon jää...

Kzad-bhat Ironfoundersson
Porkkanana tunnetaan,
kääpiöksi pitkä hän on,
lähti Ankh-Morporkiin luolastaan
kera miekan ja alasuojan
haki paikkaa vartiostosta
Sam Vimes ja Vetinari
kummeksuivat kertakaikkiaan

Vartio kasvoi Kaartiksi,
Korpraaliksi Porkkana
sankariksi kaupungin kohos' hän
kertaheitolla.
Porkkana siitä asti,
julkisalaa tunnettiin,
ainoona kuninkaana,
jota Ankh-Morporkiin kaivattiin.

*Filk on fantasiaharrastajien musiikkilaji, jossa yleisesti tunnettuja viisuja sanoitetaan uudelleen fantasiaan liittyvin sanoin.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Kirjakaksikko: Menneiden joulujen lahjakirjat

Lueskelin menneiden joulujen lahjakirjoja (ei omia) näin tulevia odotellessa. Osuin onnekkaasti kahteen nykysuomalaiseen mentaliteettiin humoristisella otteella pureutuvaan. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie on jotain palkintojakin joskus voittanut, mm. Finlandian 2002 ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2004. Miika Nousiaisen Metsäjätti (2011) puolestaan ei ole, mikä oudoksuttaa lukukokemuksestaan suuresti nauttinutta lukijaa.

***

Miika Nousiainen: Metsäjätti (Otava 2011)
Miika Nousiaisen Metsäjätti kertoo lämminhenkisen humoristisesti kahden ystävyksen yhteen-, erilleen- ja yhteenkasvutarinan Törmälän puunjalostustehtaan kohtalonpäivinä. Nousiaisen tarinan erityisominaisuuksina ovat yleisen tiivistäminen yksilöihin katkeransuloiseen ääripisteeseen saakka ja pullamössösukupolven ilmiöiden lempeän satiirinen ymmärtäminen. Näistä aineksista syntyy tiivis moniääninen kerronta, joka hurmaa sketsikkäällä koskettavuudellaan.

Kirjan minäkertojista Pasi lähti opiskelemaan Helsinkiin, Janne jäi Törmälään, suomalaiselle peruspaikkakunnalle, "joka on olemassa, jotta nuorilla olisi joku paikka mistä haluta pois". Pasi eteni työelämässä Törmälänkin tehtaan omistavan yhtymän keskijohtoon, Janne luopui unelmistaan ja ryhtyi latomaan vaneria tehtaalla. Pasi palaa pitkän poissaolon jälkeen kotipaikkakunnalle laittamaan tehdasta lihoiksi. Pasin ja Jannen lapsuuskuvat paljastuvat vähitellen muistelujen ja takaumien kautta Pasin järjestellessä tehtaan lopunaikoja ja Jannen odotellessa niitä.

Törmälä on maantieteellisesti, mutta etenkin henkisesti Järvi-Suomen, Hämeen, Pohjanmaan ja Savon risteyskohtaa. Ihmeellistä sinänsä, mutta törmäläläiseen luonteeseen on jäänyt kaikista heimoista vain huonot piirteet.
(s. 39-40)

Nousiainen kiteyttää Metsäjätissä epäonnistempien suomalaisten laman lasten ja heidän vanhempiensa muistoja ja nykyisyyttä. Kuningas alkoholi ja yleinen pessimismi tuntuvat varjostavan niin perhe-elämää kuin tulevaisuuttakin nyt ja aina. On parempi olla yrittämättä tai toivomatta, ettei vain pety. Ne, jotka onnistuvat syntymätörmäläänsä pakenemaan, elävät sitä kuitenkin sisällään, vaikka uskottelevat muuta. Nousiainen käsittelee karvasta aihettaan uskottavasti. Tarinan kehitys ei haiskahda naminamimantroilta edes positiivisissa käänteissään. Hahmojen ja kerronnan lämminhenkisyys tuottaa lähes katarttisen lukukokemuksen vaikeita aiheita käsiteltäessä.

*** 

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (WSOY 2002)
Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie kaivaa esiin suomalaisen kodinomistusmentaliteetin absurdeja pohjamutia yhden miehen kohtalon kautta. Hotakaisen moniääninen kerronta paljastaa niin suomalaisten kerrostalo- kuin omakotitaloeläjien pimeät puolet hersyvän hauskasti. Juoksuhaudantie on tragikoominen veijariromaani, jossa nykysuomalainen Don Quijote kohtaa tuulimyllyjen sijaan Helsingin pientalomarkkinat.

Juoksuhaudantien päähenkilö Matti on kokkaava ja leipova pehmoisä. Kun nyrkki kerran heilahtaa, vaimo lähtee ja vie lapsen. Matti päättää saada perheensä takaisin toteuttamalla vaimonsa unelman: hän lähtee hankkimaan perheelle rintamamiestaloa. Eikä pelkästään rahalla, vaan kaikin mahdollisin keinoin. Matin ällistyttävä asunnon hankintakeinokavalkadi sisältää niin laillisia kuin laittomiakin viritelmiä, joiden mukana prosessi nielee yhä useampia ihmisiä. Hotakainen päästää useimmat heistä ääneen, ja päästää jotkin jopa kiinni vastatoimintaan. Matin taistelu kodista muuttuukin pian monen rintaman täysoffensiiviksi.

Hain vastaansanomatonta sävyä. Samaa tunnetta, jonka rintamamiestalo herättää katsojassa. Hain koivua, mäntyä ja kuusta. Leikkasin pois koristekasvit, pihatontut ja grillikatokset. (s. 162)

Hotakainen kuljettaa tarinaansa varmoin ottein moniäänisyydestä ja -juonisuudesta huolimatta. Tarina etenee reippain leikkauksin yhä absurdimpaan suuntaan, pysyen kuitenkin tiukasti teemassa. Hotakainen pohtii Juoksuhaudantiessä hahmojensa kautta suomalaista ja erityisesti suomalaisten miesten asumis- ja olemismentaliteettia. Mikä todella tekee asunnosta kodin? Kirjailijan vastaus ei sisällä sisustusvinkkejä.

***

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Kansi: Markus Pyörälä
Otava 2011
286 s.

***

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY 2002
334 s.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Blogiuutiset: Tunnustuksia

Sain Norkulta tällaisen tunnustuksen substanssiosaamisesta noin kuukausi sitten. Hyvä, ettei tullut esimerkiksi hyvästä muistista tai ajankohtaisuudesta...

Kiitos tunnustuksesta! Ihan ensiksi haluaisin pitää pitkän puheen, joka alkaa jostain historian hämäristä ja päätyy villeihin visioihin tulevaisuudesta ikiaikaisten totuuksien kautta koukaten. Koska kirjoittamiseen on kuitenkin yhtä paljon aikaa kuin seuraavaan yösyöttöön, seuraa tunnustuksen säännöt, sankarilista ja sopivaksi katsomani määrä tunnustuksia.

© Taika. Kirjalöytöjä korallipuskan kera.
 Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Haluaisin tunnustaa seuraavat:

Reeta @ Les! Lue!
Luru @ Lurun luvut

Tunnustuksia
1. Olen henkisessä kilvoittelussani joutunut tasolle, jossa opetellaan leipomaan. Perhejuhlissa on toistaiseksi tarjottu mm. liikaa vanilliinisokeria sisältänyt kermakakku ja päältä palanut piimäkakku. Kovasti ovat sukulaiset kehuneet tarjoiluja.

2. Harrastan downshiftaamista jouluasioissa. Viime jouluna kiinnitin jouluvalot nippusiteillä olkkarin vesiputkiin. Ne suloisesti valaisevat läpi vuoden. Paitsi jos ottaa stöpselin pois pistorasiasta, jolloin saa tunnelmapimeyttä.

3. Toiset naiset piilottavat kenkä- tai vaateostoksiaan mieheltään. Minä piilottelen kirjahankintojani, erityisesti kirjaston kierrätyshyllyn löytöjä. Miten niin meille ei muka tarvita kolmea uutta osaa neljännestä erilaisesta vintage-ensyklopediasta? Joitain kirjaimia puuttuu vielä kokonaan.

4. Hoidan lukemisesta ja lastenhoidosta kipeytyvää selkääni keppivoimistelulla. Keppinä toimii kahden (2) euron harjanvarsi ja urheiluareenana olohuone. Se toimiikin sellaisena erityisen hyvin nyt, kun esteettisesti miellyttävät kattokruunut joutuivat väistymään funktionaalisesti toimintakykyisten kohdevalojen tieltä.

5. Tykkään viherkasveista. Saan nauttia niiden rupsahtamisesta keskimäärin noin viiden viikon ajan. Yksi kaktus on kyllä sitkeästi seurannut jo seitsemisen (7) vuotta. Se piikittää minua silloin tällöin.

6. Hankin keittiöön valkoisilla istuintyynyillä varustetut tuolit. Lapseni 2,5 v:n lempiruoka on mikä vaan ketsupilla. Jälkkäreistä mustikkakeitto.

8. Olemme juuri nyt tilanteessa, jossa keittiö tursuaa kakkujen ja juustojen jämiä, mutta meillä ei ole mitään syötävää. Näin julmaa on vain juhlarikas joulunalusaika.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan


Adam Mansbachin runoilema Nyt vittu nukkumaan on sketsikäs aikuisten satukirja, joka pureutuu lapsen ja Nukkumatin iltaiseen kohtaanto-ongelmaan runollisen huumorin ja havainnollistavien kuvien keinoin. Superhauskaa jokaiselle kyseisen ongelman kanssa painineelle. Erityisen hauskaa on: alatyylin viljely satukirjamuotoisessa teoksessa, sekä selvästi omakohtainen kokemus.

Teos antaa lukijalle oivalluksen, että joku muukin on joskus ajatellut vähän pahasti omasta lapsestaan kultapupustaan nukuttaessaan. Oletettu lukijakunta on myös otettu hienosti huomioon, sillä kirja on ohut, teksti suurta, kuvat selkeitä ja värikkäitä ja taitto ilmavaa. Tämä silmät sikkuralla ja kyrpä otsassa hiihtävien vähän väsyneiden vanhempien huomioiminen takaa myös sen, ettei vitsiä ole venytetty liikaa.
Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan (Into 2012)


Leijonat, pennut, viihtyy, kuorsaa.*
Petokasassa on suloista nuilia.
Miten osaatkaan vaikka mitä hienoja maagisia juttuja
mut vittu osaa aloillasi huilia?

(n.13-14)


Erittäin antoisa lukutapa on tietysti katsella kirjan kuvia yhdessä lukutaidottoman lapsen kanssa. Vitsi vitsinä, hehe. Mutta oikeesti, kustantajan facebookista löytyy kisa, jonne voi lähettää videon omasta lukutapahtumastaan. Tai kuunnella Samuel L. Jacksonin viisuversion.

* Huom. Onko kansikuvan ja arvosteluun valitun tekstinäytteen eläintieteellinen inkongruenssi vitsi vai vahinko? Jatkuuko tällainen järkyttävä meininki myös sisäsivuilla?

***

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan
Kuvitus: Ricardo Cortés
Into, 2012
n s.
Engl. alkup. Go the Fuck to Sleep
Akashic Books, 2011 

lauantai 1. joulukuuta 2012

Blogiuutiset: Kirjabloggaajien joulukalenteri

Ensimmäinen joulukortti, vuodelta 1843 (British Postal Museum & Archive)
Kirjabloggaajat tempaisevat nyt joulun odotukseen oleellisesti liittyvää joulukalenteria. Satunnainen Kirjabloggaaja selittelee: "Hyvää joulumieltä lukevalle kansalle toivottaen."

Joulukalenterin luukut avautuvat näinä päivinä, näissä osoitteissa:

perjantai 30. marraskuuta 2012

Mari Siliämaa: Napanuoralla

Mari Siliämaa: Napanuoralla (Torni 2012)
Mari Siliämaan esikoisteos Napanuoralla tempoilee chick litin ja äitiyskirjallisuuden välimaastossa seuratessaan läheisten ystävysten yhtäaikaista yllätysraskautta ja yllätyslapsettomuutta. Kirja on kirjoitettu amerikkalaisen psykoanalyyttisen chick lit -romaanin kaavalla, jossa menneisyyden solmut selvittämällä voimaudutaan uuden elämänvaiheen alkuun. Suomalaisista äitiysromaaneista tuttua puolestaan on raskausajan käsittely koko tunneskaalalta, vessahuumoriakaan unohtamatta. Siliämaa näyttäytyykin kirpakan huumorin taitajana, vaikka romaani sinänsä olisi hyötynyt tarkemmasta kustannustoimittamisesta.

Napanuoralla -teoksen keskeinen jännite liittyy ikuisesti ajankohtaiseen teemaan, lasten hankintaan tai saamiseen. Kun minäkertoja Kirsi raskautuu yllättäen ja pyytämättä yhdenillanjutusta, hän pyrkii olemaan aktiivisesti huomioimatta koko siunattua tilannetta niin kauan kuin pystyy. Samaan aikaan paras ystävä, yhtiökumppani, pomo ja ainoa tuki Paula on saanut vauvakuumeen. Päämäärätietoinen Paula ei vain raskaudu odottamassaan aikataulussa ja turhautuu. Kun Kirsi lopulta päätyy jakamaan uutisensa Paulan kanssa, tilanne räjähtää käsiin.

Napanuoralla on viihdyttävää seurattavaa sekä ennen Kirsin raskauden paljastumista että sen jälkeen. Siliämaa tiristää teemastaan taitavasti kaiken irti. Romaanin teema ja mainostoimistomiljöö tarjoavat runsaasti niin koomisia kuin koskettaviakin kohtauksia, joista kirjailija kimmottaa päähenkilön henkilöhistoriaa pohdiskelevalla otteella. Takaumien kautta tutustutaan Kirsin ja Paulan lapsuuteen, jonka merkittävät tapahtumat paitsi selittävät Kirsin nykytoimintaa ja -ihmissuhteita, myös syventävät kirjan päähahmoja. Siliämaan anekdoottien napakkuus jäntevöittää syväanalyyttisen märehtimisen osaksi juonenkuljetusta. Niinpä juoni pysyy kasassa runsaista takautumista huolimatta.

Pienkustantamoille tyypillinen kiire näkyy tekstin laadussa. Tekstissä on jonkin verran äidinkieleltään suomalaiselle outoja kongruenssivirheitä, mutta myös esikoiskirjailijoille melko tyypillisiä järjettömiä kielikuvia. (En väitä, että jo establisoituneissakaan on aina logiikka kohdallaan...) Edellisten korjaaminen ja jälkimmäisten uudelleenpohdinta olisi siloittanut lukukokemuksen hiukan yskivästä pehmeän rytmikkääksi, sillä Siliämaan teksti tangoaa luonnikkaasti mainossloganotsikoiden ohjaamana ja luontokuvien pilkuttamana.

***

Mari Siliämaa: Napanuoralla
Kansi: Heidi Ahola
Torni kustantamo 2012
362 s.

***

lauantai 24. marraskuuta 2012

Kirjakaksikko: Henki menee Helsingissä

Helsinki on ollut yksi kotimaisen kirjallisuuden vaarallisimpia paikkoja jo 1930-luvulta saakka. Näin Helsingin 200-vuotisjuhlavuonna on syytä kiinnittää huomiota myös näihin pääkaupunkimme synkempiin populäärikultturelleihin kasvoihin. Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? vuodelta 1939 edustaa perinteistä salapoliisiromaania siinä missä Juha Nummisen Henkipatto näyttää helsinkiläisen alamaailman tuoreemmat kasvot.

***

Mika Waltari taisi historiallisten lukuromaanien lisäksi myös kevyemmän viihdekirjallisuuden metkut. Vuonna 1939 ilmestynyt Kuka murhasi rouva Skrofin? on ensimmäinen Waltarin kolmesta komisario Palmu -salapoliisiromaanista. Teos on juoneltaan perinteinen whodunnit-romaani, vaikka minäkertojana ei toimikaan salapoliisi itse vaan hänen avustajansa Toivo Virta.

Waltari rakentaa salapoliisiromaaninsa kansainvälisten esikuvien mukaan. Romaani on salapoliisikertomukseksi erittäin veretön: tarina pyörii yhden murhan selvittämisen ja yhden romanttisen kuvion ympärillä. Henkilöhahmot ovat kliseisiä dekkarien perushahmoja. Scotland Yardina toimii Rikospoliisin päämaja ja pääosin selvitystyö hoidetaan näytelmämäisesti niin murhatun rouva Skrofin kuin epäiltyjen nuorukaistenkin asunnoilla. Romaaniaan varten Waltari on selvittänyt paitsi rikospsykologian, myös etsiväntyön teknisen suorittamisen uusimmat tuulet. Ajan ja helsinkiläisen hengen mukaan näemme myös vilahduksia nuorten aikuisten hippastelusta Hotelli Helsingissä.

Moderni yläluokkainen Helsinki mahdollistaakin varsin uskottavan salapoliisijuonen. Helsingin humu ajankohtaisine ilmiöineen kuten valepastoreineen, cocktaileineen, luksusasuntoineen, vuokrakortteereineen, etsivineen, huumehöyryineen, opiskelijajäynineen, tanssijattarineen, autoiluineen ja porttikongeineen edesauttavat romaanin verrattain dynaamista etenemistä ja kiihkeää cityelämän tuntua. Kuka murhasi rouva Skrofin? onkin kaikilta osa-alueiltaan tyylipuhdas ja linjakas perinteinen salapoliisiromaani.

***

Waltarin Helsingissä murha tapahtuu paremmissa piireissä, mutta Juha Nummisen rikosromaani Henkipatto esittää lukijalle 2000-luvun alun Helsingin pahemmista piireistä käsin. Numminen kuljettaa lukijaa toinen toistaan ankeammissa helsinkiläismiljöissä: Käpylän öisellä pääkadulla, Kallion hävyttömissä vuokrakasarmeissa, Pitäjänmäen ankeilla pienteollisuustonteilla ja suomalaisen keltaisen lehdistön toimituksissa. Miljöiden rappioglamour soi hyvin yhteen romaanin synkeän humoristisen veijaritarinan kanssa.

Henkipaton alkuasetelma muistuttaa chick lit -romaania. Freelancer-rikostoimittaja Henrik Lahtinen on pulassa esitettyään uudelle ja varakkaalle hoidolleen varakkaampaa kuin onkaan. Miten saada nopeasti pankkitilin balanssi tasolle, jolla pitää hengissä suhteen laatu- ja määrätietoiseen naiseen? Onneksi nainen lähtee lomailemaan, ja Henrik voi keskittyä ratkaisemaan ongelmaansa. Ratkaisuksi Henrik keksiit myyvän rikosromaanin kirjoittamisen. Taustatyötä tehdessä rikos muuttuukin romaanin aiheesta osaksi päähenkilön henkilöhistoriaa Henrikin suorittaessa täysverisen murhan puolivahingossa. Ja hups vaan, yhtäkkiä Henrikillä on myös massia enemmän kuin laki sallii. Rangaistusta Henrik ei toki mieluusti kärsisi nopeasta arvonnousustaan. Täytyy siis peitellä jälkensä ja tasapainoilla muiden osingoille pyrkivien kanssa.

Henkipatossa kaikki liittyy kaikkeen. Niinpä Henrikin vahinkolaukaus ja -varkaus johtavat hänet keskelle rikostutkintaa, jonka osasena hän itse on niin toimittajan kuin epäillyn ominaisuudessa. Eikä siinä vielä kaikki. Rikosvyyhtiin liittyvät päähenkilön hyvin tuntemat helsinkiläisen alamaailman toimijat: pääkaupunkiseudun poliisit, venäläinen mafia, virolainen palkkatappaja, kantakapakan omistaja, oma veli, kansanedustaja... Numminen pyörittää laajaa henkilögalleriaa hyvin ja huolella. Päähenkilön tausta on huolella mietitty ja mieshahmot ylipäänsä tuntuvat inhimillisiltä Nummisen latteisiin naishahmoihin verrattuna.

Moderni alaluokkainen Helsinki mahdollistaa varsin uskottavan rikoskertomuksen. Silminnäkijäkertomuksen omakohtaisuus antaa kirjailijalle mahdollisuuden luodata murhaajan tuntoja motiiveista jälkipyykkiin. Numminen pitää kuitenkin pintansa rikoskirjailijana: tunteilu ei turhaan katko verevän rikosromaanin rytmikästä juonenkuljetusta. Henkipatto on verevä ja viihdyttävä miehisten miesten toimintaromaani.
 
***

Kansi: Päivi Puustinen
Otava 2001 (alkup. 1939)
237 s.

***

Juha Numminen: Henkipatto
Kansi: Mika Tuominen
WSOY 2005
334 s.

***

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Timo Utterström: Nyt

Timo Utterström: Nyt (Basam Books 2012)
Timo Utterströmin esikoisteos Nyt on juonivetoinen urheiluromaani, jossa tennisotteluiden dynaamisuus taittuu itseapukirjallisuuden elämänopeilla ja romanttisella sivujuonella. Utterströmin erottaa Coelhosta kirjoittajankokemus, joka näkyy kielellisinä ongelmina, sillä sisältö on ehtaa elämänohjetta elämänohjeen perään, joiden vaikutus näkyy juonenkäänteissä. Romaani paketoi sanomansa rehellisesti, jopa haavoittuvasti, vaikka hienovaraisuuksia Utterström ei harrasta. Urheiluympyrät sopivat elämänohjeiden paketointiin yllättävän monipuolisesti.

Urheiluromaani on minulle lukijana uusi aluevaltaus, mutta lukukokemus toi juonellisesti mieleen teini-ikäisille tytöille suunnatut luistelu- ja tanssielokuvat, vaikkei Nyt mikään Flashdance olekaan. Ainakin päähenkilö Kristianilla käy Jennifer Bealsia parempi flaksi, sillä hänen ei uskomattoman sattuman johdosta tarvitse painaa duunia viiteen vuoteen treenauksen ohella. Tokikaan näitä treenivuosia ei romaanissa jauheta läpi. Treeni on tähdännyt hänen unelmaansa, joka on tennistähti Rafael Nadalin kohtaaminen liikunnallisten herrasmiesten shakissa. Nyt sijoittuukin Pariisiin, ja eritoten Pariisin avoimeen tennisturnaukseen. Turnauksessa Kristian kohtaa vastoinkäymisiä ylivoimaisten vastustajien muodossa, kunnes lopussa hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä painolastin, julkisuuden kirot, nautintojen viettelykset, tavoitetta häiritsevän romanssin ja ennen kaikkea itsensä. Onneksi Kristianilla on ylivoimaisilta näyttävien esteiden voittamiseksi aseita kiitollisuudesta, tietoisuudesta ja itseuskosta tatuointeihin, mittatilausluomupukuihin, vihersmoothieihin ja raakasuklaaseen.

Utterström on pätevä urheilukuvausten kirjoittaja. Tennisotteluiden kuvaukset ottavatkin ison osan romaanista. Toinen iso osa romaanista kuluu itseapusanomien toistoon. Nämä kirjan kaksi keskeistä faktoria yhdistetään toisilleen juonten avulla: päähenkilö pääsee toistamaan teesejään niin urheilukaverilleen, toimittajille, tyttöystävälleen ja muistikirjalleen kavutessaan Pariisin avointen kaaviossa idoliaan kohtaamaan. Päähenkilön lisäksi kirjassa pääsevät ääneen lähinnä päähenkilöä ihailevat hahmot, joita päähenkilökin puolestaan vastaihailee rajattomasti. Keskinäinen halinlämpöinen tsemppaushenki näyttääkin olevan tennismaailmaa ylläpitävä voima.

Nyt olisi hyötynyt tarkemmasta oikoluvusta ja kustannustoimittamisesta. Alati toistuva possessiivisuffiksittomuus häiritsi lukukokemusta huomattavasti ja kieliongelmat lisääntyivät romaanin loppua kohti. Rahoitusjuonen alkupiste ja loppu eivät kohdanneet: alussa sovittu diili erosi ehdoiltaan lopussa toteutuneesta. Romaani olisi hyötynyt myös kirjailijan luovien kielikuvien suitsimisesta vähemmän lennokkaiksi ja sanoman piilottamisesta kaunokirjallisten vehkeilyjen avulla esimerkiksi tapahtumiin jatkuvan saarnaamisen sijaan.

Ihoni alla ryömii elohiiret joukkovaelluksella. Jännitykseni surisee korvissani kuin raamatullinen heinäsirkkavitsaus. Tunnen itseni vaha-animaatioksi. (s. 197)

Tämän kokemuksen perusteella epäilen, etteivät urheiluromaanit ole minun heiniäni. Mutta tulipahan hypättyä rohkeasti oman mukavuusalueeni ulkopuolelle eli toteutettua itseapukirjallisuuden sanomaa oikein käytännössä. Olen kiitollinen kirjailijalle tästä mahdollisuudesta oman henkisen kasvuni tiellä.

***
Timo Utterström: Nyt
Kansi: Timo Utterström
Basam Books 2012
215 s.
***

perjantai 9. marraskuuta 2012

Laura Paloheimo: Klaukkala

Laura Paloheimo: Klaukkala. Kansi: Piia Aho (Otava 2012).
Laura Paloheimon esikoisteos Klaukkala sisältää laadukasta myöhäisteinityttöjen viihdekirjallisuutta. Paloheimo kirjoittaa Anni Polvan jalanjäljissä kansainvälisillä chick lit -tuulahduksilla silattuna. Mikä parasta, niin kansainvälisiin kuin kotimaisiinkin kuvioihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Klaukkalassa on kevyesti glamoröösiä luksukkuutta, siedettävissä määrin lämminhenkistä itsensä etsimistä, reilusti dramaattisia rakkaussekoiluja rakkausseikkailuja ja onnellinen loppu. Kyseessä onkin kirjallinen versio nollakalorin kermakakkupalasta: sen nauttii nopeasti, tulee heti hyvä mieli, ei näy missään seuraavalla bikinikaudella.

Klaukkalan kirjavaliomainen lyhennelmä olisi yllättävän dynaaminen: päähenkilöchiksi pettyy maailman tuulissa, palaa himppeen ja laittaa haisemaan tuoksumaan. Kyseinen henkilö Julia (tuskin mitään yhteyttä Romeon ja Julian Juliaan, mutta romeotahan tässäkin etsitään) aloittaa luksuselämästä suomenruotsalaisen omistajaluokan tv-tuotannossa työskentelevänä Birkin-Fendi -linjan miniäehdokkaana. Hän hoksaa romaanin puolivälin kohdalla elämänarvojensa sattuman oman mokan johdattavan hänet yhtäkkiä downshiftaamaan kotopuoleen, jossa on tehtävä vaikea valinta kahden erilaisen hottismiehen välillä suloisissa suomalaisissa kesäöissä. Samalla hän pyrkii pelastamaan niin äitinsä kuin parhaan ystävänsäkin pulasta ja vielä päälle päätteeksi oman työpaikkansa. Kesälomalla. Joutuuko päähenkilömme luopumaan jopa käsilaukkukokoelmastaan päästäkseen jaloilleen? Epilogi kertoo, kuinka kävi.

Paloheimon lämminhenkisen humoristinen tyyli on ottanut paljon vaikutteita niin kansainvälisestä kuin kotimaisestakin nuorten naisten viihdekirjallisuudesta. Kirjailija onnistuukin naittamaan nämä keskenään paremmin kuin monet muut uudet yrittäjät, sillä sekä kansainvälisiin että kotimaisiin ympyröihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Suuri osa kotimaisten chick lit -kirjoittajien romaaneista sijoittuu maailman megametropoleihin, ja Paloheimo näyttää, että ihan turhaan. Hänen käsittelyssään Helsingistä irtoaa mehukasta bättre folk -draamaa, ja Klaukkala hurmaa torvenkyläläishenkisellä aitoudellaan.

Kirjailijan vahvuutena ovatkin kevyen tyylin lisäksi hänen henkilöhahmonsa. Vaikka hahmokavalkadi on chick lit -kirjallisuudelle tyypillinen ja innovaatioita on tehty lähinnä muokkaamalla homostylisti transuksi, Paloheimon ihmiset ovat sympaattisia eivätkä maistu juurikaan selluloosalta. Viihdekirjoittajana Paloheimo on konservatiivi: hän ei riko toimiviksi tunnettuja ratkaisuja niin juonten kuin romaanin rakenteenkaan suhteen. Miksi toisaalta pitäisikään? Klaukkalan tyyli kantaa. Juonet soljuivat hyvin, tosin muutamaan otteeseen niinkin nopein leikkauksin, että itse putosin kärryiltä.

Kaiken kaikkiaan Klaukkala on oivallinen esikoisteos, joka yhdistää menestyksekkäästi perinteisen suomalaisen pullaleetaviihdekirjallisuuden ja Sex in the Cityn.

***
Laura Paloheimo: Klaukkala
Kansi: Piia Aho
Otava 2012
319 s.
***

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti (Gummerus 2012)
Gene Wolfen Kiduttajan varjo on ensimmäinen osa sf-klassikkosarjasta Uuden auringon kirja, joka ilmestyi 1980-luvun alkuvuosina. Siis hävyttömän kauan on lojui suomentamattomana tämä erinomaisen hieno ja aikanaan omalaatuinen kuolevan maan tieteisfantasiaromaani. Onneksi Johanna Vainikainen-Uusitalon käännös auttaa Wolfen maalaaman maailmanlopun maailman heräämään eloon myös suomeksi. Tämä ei ole varsin mitätön saavutus, sillä Uuden auringon kirjan selkärankana toimivat kielelliset keksinnöt samalla kun sen tarinaa ja hahmogalleriaa vaivaavat ajoittain kirjallisuudenlajille tyypilliset kliseet.

Kirjasarjan juoni on fantasia-Bildungsromanille tyypillinen: poika joutuu mieron tielle ja päätyy ajan kanssa yhteiskunnan syrjältä vallan keskiöön. Kiduttajan varjossa ryhdytään seuraamaan teini-ikäisen Kiduttajien killan oppipojan Severianin kasvukertomusta hänen itsensä kertomana. Severianin jo lapsuudessa määrätyn elämänpolun suunnan muuttaa ylhäinen nainen, hänen ensirakkautensa. Romanttisten tekojensa jälkeen Severianille ei anneta muuta vaihtoehtoa kuin poistua killan suojista valtakunnan takamaille. Matkan alussa Severianin kohtalo kietoutuu useisiin naisiin, jotka hahmoina jäävät varsin yksioikoisiksi ja kliseisiksi. Toki näitä kliseitä on sikäli hauska seurata, että niitä ovat sittemmin toisintaneet muut suositut sf-kirjailijat, esimerkiksi George R. R. Martin Tulen ja jään laulussa. Tuttuakin tutumpi keskusjuoni ja kliseiset hahmot vapauttavat lukijan mielenkiinnon Wolfen luoman maailman ja yhteiskunnan tarkkailuun.

Kiduttajan varjoa on vaikea ensikädeltä hahmottaa tieteiskirjallisuudeksi, sillä ympäristö kaupunginmuureineen ja torneineen ja yhteiskunta kiltoineen ja hoveineen sekä niihin liittyvine hierarkkisine sosiaalisine järjestelmineen vaikuttaa enemmän perinteiseltä keskiaikafantasialta. Tämä romaani on kaikesta keskiaikaisuudestaan huolimatta jopa H. G. Wellsin Aikakoneeseen häivähtävä dystooppinen fantasia tulevaisuudesta. Siinä, missä Wells näki luokkajaon johtavan biologiseen evoluutioon, Wolfe tulkitsee sosiaalista muutosta maailmassa, joka on jäänyt kuolevan tähden varjoon. Tieteiselementit vilahtelevat kirjassa ajoittain: kuu hohtaa vihreää valoa kasvillisuuden vuoksi, suuret tornit paljastuvat avaruusalusten rungoiksi. Mennyttä korkeateknologiaa ei enää ymmärretä tai osata käyttää: suurta osaa vanhoista kirjoituksista ei pystytä tulkitsemaan ja tuntemattomaan teknologiaan suhtaudutaan ihmetyksellä ja jopa pelolla sitä kohdattaessa. Rappion keskellä odotetaan auringon sammumista.

Kiduttajan varjossa tuntuu siltä, että hahmojen ja juonten tarkoitus on suurelta osalta näyttää mahdollisimman paljon dystooppista todellisuutta. Tämä kirjailijan luoma todellisuus puolestaan perustuu kielelliseen kekseliäisyyteen, menneisyydestä ja vieraista kielistä kaivettuun sanastoon, jolla merkitään esimerkiksi vaatetusta, kasvillisuutta ja yhteiskunnallista asemaa. Vainikainen-Uusitalo on onnistunut säilyttämään käännöksessään alkuperäisen mielikuvitusta näppäilevän tyylin erinomaisesti. Wolfen uudissanasto on suomennettu niin, että uudissanat paitsi sopivat suomenkieliseen tekstiin, myös kuulostavat jokseenkin oudoilta, mutteivät täysin käsittämättömiltä. Historiaa tai vanhempia kieliä tuntevan on yhtä mahdollista arvailla uudissanojen tai uudiskäyttöön otettujen sanojen alkuperäisiä merkityksiä kuin englanninkielisenkin alkuperäisteoksen lukijan. Tämän työn perusteella näyttää siltä, että Vainikainen-Uusitalo on tieteiskirjallisuuden Jaana Kapari-Jatta.

Itse jäin odottamaan seuraavaa osaa vesi kielellä. Gummerus lupailee onneksi Sovinnontekijän kynttä ilmestyväksi piakkoin.

*** 
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo
Suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2012
389 s.
***

tiistai 30. lokakuuta 2012

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä (Tammi 2008)
Professori Merete Mazzarellan teos Illalla pelataan Afrikan tähteä: Isovanhemmista ja lapsenlapsista pyrkii avaamaan isoäitiyden yleisinhimillistä kokemusta kirjailijan oman ja hänen tuntemiensa isoäitien kokemusten kautta. Illalla pelataan Afrikan tähteä yhdistää varsinkin alkupuolella yksityistä yleiseen kirjailijan peilatessa omaa isoäitiyskokemustaan tutkimustietoon ja isoäitiysromaaneihin. Loppupuolella kirja puolestaan korostaa inhimillistä ja yksityistä omaa kokemusta, jossa pienet hetket kasvavat isoäitiyden merkityksen ja tarkoituksen pohdinnaksi. Vaikka aiheet ovat välillä painostaviakin, Mazzarellan sujuva teksti liidättää lukijan isoäitiyden sekä äitiyden luihin ja ytimiin.

Isoäitiys näyttäytyy Mazzarellan omassa, maailmalle ja eri kulttuureihin sirpaloituneen perheen pääasiallisena läsnäolona mielikuvissa tai yhteydenpitovälineissä, eikä suinkaan jokapäiväisessä elämässä. Lapsen ja lastenlasten läsnäolo on juhlaa, antoisaa mutta vaativaa, jopa vaivaannuttavaa yhtä aikaa. 

Minulle tulee vaivautunut olo, kun  annan Amelialle jotain ja hän vastaa: "I love you." 
   Muuten: sanoinko minä ikinä mummulleni, että rakastin häntä?
   En tosiaankaan tainnut ikinä sanoa mummulle, että rakastin häntä.
   Minun on vaikea kuvitella, miten mummuni olisi reagoinut, jos olisin sanonut hänelle rakastavani häntä. (s. 126)
 
Mazzarellan kielenkäytöstä tuli ilahduttavasti mieleen Tove Jansson, jonka Kesäkirjaan kirjailija kertaalleen kirjaassaan viittaakin. Kuvaus on esteettistä, mutta raikasta ja iskevää yksinkertaisessa eleganttiudessaan: "Millaista on kiitää eteenpäin, olla säkenöivän iloinen, syleillä koko maailmaa - ja sitten yhtäkkiä maata maassa polvi verisenä ja hiekkaisena" (s. 95). Näistä kuvauksista Mazzarella laajentaa pidempiin selityksiin, elämäntarinointiin ja pohdintoihin, jotka tipauttavat lukijan maanpinnalle siinä missä Janssonin teoksissa useimmiten lähdetään liitoon maagisen puolelle. Sitä väkisinkin tulee pohtineeksi, että onko tässä tutkijan ja taiteilijan ero?  

Mazzarellan isoäitiysanalyysi on monipolvista, jopa monisukupolvista. Isoäitiys näyttäytyykin teoksen lukemattomissa anekdooteissa ennen kaikkea ihmissuhteissa ja muistoissa elävänä entiteettinä, jota rakentavat kaikki asianosaiset yhdessä joidenkin äitiyttä hiukan väljempien rooliodotusten mukaan. Kirjailija päätyy jopa analysoimaan famujen ja mummujen erilaista asemaa lastenlasten elämässä, vaikka kirjan loppupuolella tämä ero tuntuu himertyvän.

Mazzarellan kokemus isoäitiydestä varmaankin puhuttelee useimpia nykyisoäitejä, joiden lapset kasvattavat lapsiaan varsin erilaisessa maailmassa kuin he itse kasvoivat ja tuovat heitä etäisyyksien takia näytille harvemmin kuin kukaan asianosainen toivoisi. Miniöille ja muille välikäsille isoäitien ja lastenlasten suhteiden tulkinta avaa isoäitien kokemusta isoäitiydestään: itse toivon ymmärtäväni anoppini ja äitini loputonta innostusta lapsistani taas hiukan paremmin tämän teoksen luettuani. Ja löytyihän sieltä tärkeitä ajatuksia ihan itsellekin omittaviksi:

Kertominen, kirjoittaminen - eritoten omaelämäkerrallinen kirjoittaminen - on luovaa surua. Siinä yrittää säilyttää lämmön, hapuilee jotain mitä ei enää ole. (s. 58)

***
Suom. Raija Viitanen
Kansi: Helena Kajander
Ruots. alkup. När vi spelade Afrikas stjärna. En bok om barnbarn.
Tammi, 2008
239 s.
***
 
Tämä isoäitiysromaani puhutteli myös Sallaa täällä ja pohditutti Metteä täällä. Itse nykäisin kirjan luettavaksi anoppini ja lasteni isänäidin kirjahyllystä.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Kirjauutiset: Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaat

Jyrki Heino: Kellari (Schildts & Söderströms 2012)
Kylläpä lämmitti lukevaa sydäntä nähdä Jyrki Heinon Kellari Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Aihe ei ole niin rankka kuin Aki Ollikaisen Nälkävuodessa, mutta historiallinen ajankuva pitää Kellarissakin. Asko Jaakonahonkaan ehdolla olevasta Onnemme tiellä -romaanista ei historiallista painoarvoa puutu, vaikka se hiukan myöhempään suomalaisen yhteiskunnan murrokseen sijoittuukin.

Näkisin mielelläni Jyrki Heinon Kellarin  palkittuna, mutta epäilenpä, että palkinnon nappaa joko Ollikainen tai Riikonen, jos tänä vuonna romaani (tai Riikosen tapauksessa "romaani", proosateoksesta kuitenkin puhutaan) palkinnon saa. Jyrki Heino on nimittäin jo erikoisromaaninsa perusteella historiallisen dekkarin Kaari Utrio: viihdyttävää, nohevaa kerrontaa mielenkiintoisin hahmoin erinomaisesti piirretyssä historiallisessa kehyksessä. Jos tämä jää Heinon ainoaksi Wennehielm-dekkariksi, niin mörökölli minut vieköön.

Oma, häpeämättömän kehuva arvosteluni löytyy täältä. Muutkin ovat tykänneet kautta linjan: Hemuli täällä, Minna täällä, Suketus täällä ja Kaisa täällä.

Jos luette yhden historiallisen dekkarin tänä vuonna, Kellari on erittäin hyvä valinta. Anoppinikaan ei täysin tyrmännyt, vaikka meidän kirjallinen makumme on toistaiseksi osunut yksiin ainoastaan Eve Hietamies-tangentilla.

Jyrki Heino esiintyy Helsingin kirjamessuilla lauantaina 27.10. klo 10.30 Mika Waltari-lavalla.

torstai 18. lokakuuta 2012

Kirjakaksikko: Rincewind, vekkuli valevelho

Vietän tällä hetkellä kevyttä nostalgiakierrosta Kiekkomaailmassa. Ihan olosuhteiden pakosta - vauvan yökätinöitä valvoessa sitä tarvitsee vähän mieltäylentävää elämäänsä. Ensimmäisen kerran Pratchettien tunnelmaa keventävään vaikutukseen tutustuin jo viime vuosituhannella. Oi niitä aikoja. Asustelin opiskelijakommuunissa ja kollektiivisessa kirjahyllyssämme makoili muun muassa noin 10 kappaletta Taruja Sormusten Herrasta eri kielillä, liuta puhkiluettuja Pratchett-pokkareita ja kaikki  George R. R. Martinin toimittamat Wild Cardsit. Ei tarvinnut ensimmäisenä tarttua imuriin tai tiskiharjaan tenttiinlukua vältellessään. 

Rincewind - tuo vekkuli valevelho

Paul Kirby: Rincewind
Luuserivelho Rincewind on ensimmäisen Kiekkomaailmakirjan, The Colour of Magicin (suom. Magian väri) päähenkilö. Tämän kirjan funktiona on Kiekkomaailman esittely: Pratchettin juonikonseptina onkin turismi. Ankh-Morporkiin saapuu vieras ulkoavaruudesta, ensimmäinen ikinä Kiekkomaailmassa nähty turisti Twoflower (Kakskukka). Kohtalon (kirjaimellisesti) oikusta Rincewind joutuu Twoflowerin turistioppaaksi, ja niinpä tämä pari seikkaileekin yhdessä hamaan auringonlaskuun erinäisten matkakumppanien kanssa. Näistä kestävimmäksi osoittautuu päättäväinen matka-arkku, joka kipittää messissä niin maalla, merellä kuin lähes ilmassakin. Hopeasijalle jää Barbaari Hrun (yllättävän älykäs barbaariksi, sillä pystyy ajattelemaan liikuttamatta huuliaan), joka lankeaa matkalla loveen.

The Colour of Magic on Pratchettin villein ja vapain Kiekkomaailmakirja, ehkäpä myös raakilein ja samalla hauskin. Pratchettin kielelliseen kompailuun perustuvat vitsit ovat tuoreita, kaskut ennenkuulemattomia, eikä tarinan perusrakenne ole vielä hioutunut liian siloiseksi. Magian värissä ilmenevät jo pratchettiaaniset peruspilarit: a) huumori, b) fantasia ja c) tosimaailman ilmiöiden kommentointi a):n ja b):n tarjoamien etäännyttämiskeinojen avulla. Koska jenkan tahti on tässä kirjassa maailmaan tutustuminen, kommentoitavaa, toisin sanoen fantastisten vitsien lähteitä, tuntuu pulppuavan loputtomiin.

Terry Pratchett: Magian väri. (Karisto 1999)
Hahmot ovat myös uusia ja raakoja. Pratchett ei kuitenkaan sorru selittämään hahmojensa taustoja tai maailmanhistoriaa, -fysiikkaa tai metafysiikkaa läpikotaisin, vaan hän pyrkii näyttämään pikaotoksia olennaisesta. Pulppuaminen on tässäkin suhteessa osuva kielikuva, sillä lukija pääsee täydentämään kirjan edetessä mielikuvapalapeliä niin hahmoista kuin Kiekkomaailmastakin. Hahmot eivät kuitenkaan tunnu olevan edes kirjailijan mielessä valmiita, joten palapelaamista pääsee harrastamaan vielä useamman (n. 20) osan ajan. Ja mikäli nyt todella haluaa filosofoida, voi tästä fantasiaromaanista lukea sosiaalisen kommentaarin lisäksi myös pohdintaa siitä, kullaista turisteilua tämä tämmöinen kirjallinen eskapismi on, erityisesti intertekstuaalisessa muodossaan.

In his right hand he carried the magical black sword Kring, which was forged from a thunderbolt and has a soul but suffers no scabbard. Hrun had stolen it only three days before... and was already regretting it. It was beginning to get on his nerves.
' I tell you it went down the last passage on the right,' hissed Kring in a voice like the scrape of a blade over stone.
'Be silent!'
'All I said was–'
'Shut up!'
(s. 123)

Rincewind: valevelhon uskomaton paluu Kiekkomaailmaan!

Terry Pratchett: Faust Eric (Karisto 2006)
Faust Eric ei ole millään muotoa järjestyksessä seuraava Rincewind-romaani. Itse asiassa se on pikemminkin Good Omens (suom. Hyviä enteitä, kirj. yhdessä Neil Gaimanin kanssa) käännettynä Kiekkomaailmaksi. Eli toisin sanoen aika lailla sitä mitä nimi lupaa, Faust -tradition muunnelma huumorfantasian keinoin. Rincewind näyttelee paholaisen roolia, ja teini-ikäinen magiahakkeri Eric häärää Faustina.

Romaanin alussa ollaan siis siinä onnellisessa tilanteessa, että Rincewindistä on päästy eroon. Ei lopullisesti, mutta hänen mahdollisuutensa palata Umpiulottuvuuksista Kiekkomaailmaan on yksi miljoonasta. Rincewind osaa kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväkseen, kun se kohdalle sattuu. Valitettavasti tämä tarkoittaa hengailua teini-ikäisen, yli-innokkaan nörtin seuroissa ja reissua Helvettiin. Onneksi Matkatavara seuraa Rincewindiä minne tahansa. 

Faust Eric noudattaa perusjuoneltaan perinteistä Faust -tarinaa kolmine toiveineen ja niiden toteuttamisineen. Kiekkomaailmassa pätevät kuitenkin samat universaalit tarinan ja opetuksen lait kuin tosimaailmassakin: se, että toiveesi luvataan toteuttaa, ei vielä tarkoita että toive toteutuu juuri sillä tavalla, kuin olit ajatellut. Tai siellä, missä olit kuvitellut: Eric Thursley, hänen papukaijansa ja Matkatavara matkaavatkin Rincewindin matkassa niin Kiekkomaailmassa kuin muissakin paikallisissa metafyysisissä ulottuvuuksissa. Niinpä Faust Ericin voi nähdä osittain temaattisena jatkona The Colour of Magicille: se selittää Kiekkomaailman maantietoa ja sisältää runsaasti intertekstuaalista hupailua. 

"Mitä nyt tapahtuu? Rincewind kysyi [Luojalta].
"Nytkö? No jaa, uskoisin että jumalia alkaa ilmestyä paikalle pikapuoliin. He eivät odota pitkään päästäkseen muuttamaan uuteen maailmaan, se on selvä se. Aivan kuin kärpäset - kärpäset jonkin ympärillä - kuin kärpäset. Heillä on tapana olla varsin riehakkaita ensi alkuun, mutta he asettuvat ennen pitkää aloilleen. Luullakseni he pitävät huolta kaikista ihmisistä janiinpoispäin.

***

Terry Pratchett: The Colour of Magic
Kansi: Johnny Ring/N. Keevil
Corgi Books, (alkup. 1985)
287 s.

***

Terry Pratchett: Faust Eric
Suom. Mika Kivimäki
Kansi: Josh Kirby
Karisto 2006
147 s.

Engl. alkup. Faust Eric
Victor Gollancz Ltd, 1990

***

torstai 11. lokakuuta 2012

P. D. James: Syystanssiaiset

P. D. James: Syystanssiaiset. Otava 2012.
Dekkarikuningatar, erityisesti Adam Dalgliesh -romaaneistaan tunnettu P. D. James tekee Syystanssiaisten myötä hypähdyksen historiallisen salapoliisiromaanin pariin. Syystanssiaisissa yhdistyy Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanista tunnettu hahmokavalkadi ja - kuinkas muutenkaan - murha. Romaani piti otteessaan, vaikka historiallisen äänen kanssa haparointi tuntui ajoittain kompastuttavan myös Jamesin tavallisesti niin mestarillista juonenpunontaa.

Ihastuin Syystanssiaisten perusideaan: romaanissa liikutaan Pemberleyssä, herra Darcyn kartanolla, ja Lontoossa muutamia vuosia Ylpeyden ja ennakkoluulon lopun jälkeen. Mukana ovat tutut hahmot Bennetin sisaruksista ja heidän nykyisistä aviomiehistään tärkeimpiin sivuhahmoihin rouva Youngeen, kapteeni Dennyyn, herra Bennetiin, lady Catherine de Bourghiin ja Pemberleyn plavelusväkeen. Romaanista saakin paljon enemmän irti, mikäli on lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon, vaikka Syystanssiaisten alkuosa sisältääkin erittäin laajan tiivistelmän esikuvastaan. Kirjailija on kohdellut Austenin hahmoja uskollisella kunnioituksella.

P. D. James on selvästi pyrkinyt luomaan esikuvalleen uskollisen, ajankuvassaan ja aikalaisviitteissään uskottavan salapoliisiromaanin. Niinpä psykologisia pohdintoja vältetään loppuun saakka. Jännitystä ja kauhua kuvaillaan neutraalisti ja kokemuksellisuus jää pintapuoliseksi. Austenilaiset romanttiset värinät, sovinnaisuussääntöjen pohdinta ja sukulaissuhteiden käsittely ovat romaanissa varsin keskeisiä ja ne on myös toteutettu 1800-luvun tyyliin vihjailemalla ja selittämällä, ei psykologisoimalla. Kerronta on kauttaaltaan neutraalia ja keskustelukeskeistä. Kaiken kaikkiaan kirjailija on pyrkinyt pysymään mahdollisimman lähellä alkuperäistä, mutta historiallinen tyyli ei tunnu P. D. Jamesin omimmalta ääneltä. Kerronta on ajoittain kankeaa ja takkuilevaa, lauseet ylettömän pitkiä, eikä kirjailija oikein osaa upottaa ajankuvalle olennaisia selityksiä tarinaan. Kankeuteen vaikuttaa suomennos, joka ajoittain tipahtaa tyylistä.

Mitä kerronnasta jää kaipaamaan korjautuu Syystanssiaisten juonen ansiosta. Murhajuoni on erittäin uskottava ja uppoaa hyvin Austenin maailmaan. Vaikka juonessa ei erityistä yllätyksellisyyttä ole, kirjailija onnistuu pitämään lukijan lempeässä epävarmuudessa loppuratkaisuun saakka. Samalla hän kirjoittaa Austenin enemmän ja vähemmänkin rakastetuille hahmoille tulevaisuuden, jollaista olisimme heille varmasti toivoneet.

***

P. D. James: Syystanssiaiset
Suom. Maija Kauhanen
Kansi: Tiia Javanainen
Otava, 2012
348 s.
Engl. alkup. Death Comes to Pemberley

***

tiistai 9. lokakuuta 2012

Terry Pratchett: Muks!

Terry Pratchett: MUKS! (Karisto 2012)
Terry Pratchettin 31. Kiekkomaailma-romaani Muks! keskittyy jälleen komentaja Sam Vimesin ja muun Ankh-Morporkin vartioston ponnistuksiin yleisen järjestyksen ylläpidossa. Tällä kertaa Ankh-Morporkin järjestyksen ylläpitäminen vaatii ylirodullista yhteistyötä niin maan päällä kuin allakin. Muks! -romaanin teemoissa näkyvätkin niin historiasta, uskomuksista, sukupolvieroista kuin henkilökohtaisista ominaisuuksista johtuvat epäluulot ja ristiriidat, mutta myös lohdullisesti niiden selvittäminen ja niiden kanssa eläminen.

Muks! alkaa murhasta: kääpiökalmon luota löytyy peikkonuija. Kiekkomaailmassa peikot ja kääpiöt ovat suhtautuneet toisiinsa jo ammoisista ajoista lähtien vähintään epäluuloisesti, mutta useimmiten avoimen vihamielisesti, ja piakkoin vietetään Koomin taistelun (peikot vs. kääpiöt, toistaiseksi ratkaisematon) vuosipäivää. Niinpä Sam Vimesilla on niin kutsutusti vähän kiirusta työmaalla. Tulenarkaa tilannetta ei mitenkään helpota, että Vimesin vartiostossa on niin kääpiöitä, peikkoja, ihmisiä ( ja Nobby), ihmissusia kuin nyt myös ensimmäinen ikinä vampyyri. Kääpiöiden ja peikkojen väliset ristiriidat sikseen, mutta ihmissudet ja vampyyrit eivät tule toimeen keskenään, etenkään tässä erityistapauksessa, jossa molemmat ovat romantillisesti kiinnostuneita Porkkanasta. Sam Vimesilla itselläänkin on lievää voimakkaampia ennakkoluuloja joukkueensa tuoreinta verta  kohtaan.

Pratchettin komiikka nousee tässä romaanissa jälleen hänen esille ottamistaan perusristiriidoista, joita käsitellään pääasiassa henkilöhahmojen tasolla. Historiallinen tausta esitellään kirjailijan tavan mukaisesti prologeissa, ja sitä syvennetään tarinan edetessä erinäisten tarunomaistenkin hahmojen suilla. Jännitteet syntyvätkin legendaarisen ja uhkaavan, sekä arkipäiväisen ja henkilökohtaisen kohtaamisesta. Vimesin viimeiseen saakka kunnioittama tapa olla iltakuudelta kotona lukemassa satua pojalleen tai neljän erirotuisen daamin yhteinen tyttöilyryyppyretki johtavat yllättäviin lopputuloksiin.

Tällaiset inhimilliset tunnelmointipläjäykset tuovat romaaniin lämpöä, vaikka saattavatkin tuntua kyynisemmästä lukijasta melko laskelmoiduilta. Ne eivät kuitenkaan jää irrallisiksi, vaan kuuluvat keskeisesti tarinan kaareen ja vievät sitä eteenpäin. Ankh-Morporkin suojaaminen vie lopulta niin Vimesin ja vartioston, kääpiöt kuin peikotkin Koomin laaksoon alkuperäisen taistelun tapahtumapaikalle ratkaisemaan lopullisesti historian voittajan.

Muks! on taattua Pratchettia: tapahtumarikas ja vauhdikas fantasiailoittelu, jota lukiessaan voi halutessaan seurata myös kirjailijan mukaan ujuttamia filosofisempia pohdintoja. Vimesin hahmoa tuntemattomien kannattaa lukaista ensin Vartijat, hoi! saadakseen enemmän irti tästä teoksesta.

***

Terry Pratchett: Muks!
Suom. Mika Kivimäki
Kansi: Paul Kidby
Karisto, 2012
s. 368
Engl. alkup. Thud!
Transworld Publishers, 2005

***

torstai 4. lokakuuta 2012

Kirjaläppää: "Valehtelin internetissä tarkoituksella"

Kirjabloggaajat havaitsivat koulujen alkamisen jälkeen kesälomien aikaan olemassaolemattomuudellaan loistaneen ongelman. Blogeihin osuneet google-hakusanatilastot sisälsivät jälleen runsain mitoin oletettavasti äidinkielen opintoihin liittyviä hakuja, joiden tarkoituksena oli löytää "mallivastauksia", "juoniselostuksia" tai "kirja-arvosteluja kouluun". Itse otin kantaa ongelmaan jo aiemmassa blogikirjoituksessani antamalla ohjeita kirja-arvioiden tekoon

Kollektiivisesti päätimme kuitenkin tempaista kirjabloggausten plagiointia vastaan. Halusimme muistuttaa, että plagiointi eli copypastaaminen eli internetistä kopiointi (ja kopioinnilla tarkoitetaan nyt toisen henkilön tekstin esittämistä omana tuotoksena), on aina vähintään moraalisesti väärin, ellei jopa laitonta, mikäli plagiaatilla tavoitellaan taloudellista hyötyä. Sen sijaan toisen tekstiä saa siteerata, viitata ja lainata. Lainatessa kannattaa kuitenkin aina tarkastaa faktat, etenkin internettiä hyödyntäessään. Onko lähde luotettava?

Helsingin Sanomissakin tuoreeltaan uutisoidussa tempauksessa parisenkymmentä bloggaajaa kirjoitti valearvioita kirjoista, joita blogeista usein haetaan koulutehtävähakusanoilla. Itse kirjoitin Anna-Leena Härkösen iki-ihanasta Häräntappoaseesta, josta olen aiemmin rehellisen ja vääristelemättömänkin arvion julkaissut. Siitä, onko mikään arvio koskaan täysin totta, voidaan toki keskustella enemmänkin, sillä lukeminen ja luetusta kirjoittaminen on aina teoksen tulkintaa. Tämänkin takia opettajat lukisivat varmasti mieluummin oppilaidensa omia tuotoksia kuin internetistä kopioituja.

Itse olen saanut tempauksesta oikein positiivista palautetta, etenkin äidinkielenopettajatuttaviltani. Olenpa jopa kuullut suunniteltavan äidinkielen tehtävää, jossa pitäisi verrata omaa lukukokemusta tempauksen valearvioon!

Palailen tulevissa blogauksissa normaaliin päiväjärjestykseen, eli kirjoitan niin totta kuin osaan.

Tempaukseen osallistuneet kirjablogit ja -blogaukset:

Aho Juhani:
Rautatie: http://suketus.blogspot.fi/2012/10/juhani-aho-rautatie.html
 

Austen Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo: http://luenjakirjoitan.blogspot.fi/2012/10/ylpeys-ja-ennakkoluulo.html
 

Canth, Minna: Anna-Liisa - http://luminenomena.blogspot.fi/2012/10/minna-canth-anna-liisa.html
 

Canth, Minna: Työmiehen vaimo - http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.fi/2012/10/minna-canth-tyomiehen-vaimo.html

Doyle, Arthur Conan: Baskervillen koira - http://bibliofile-x.blogspot.fi/2012/10/sherlock-holmes-ja-baskervillen-arvoitus.html
 

Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu - http://www.psrakastankirjoja.blogspot.fi/2012/10/f-scott-fitzgerald-kultahattu-huom.html 

Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja: http://aitilukeenyt.blogspot.fi/2012/10/frank-nuoren-tyton-paivakirja.html  
 

Haanpää, Pentti: Noitaympyrä - http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/2012/10/pentti-haanpaa-noitaympyra.html
 

Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase - http://kirjasfaari.blogspot.fi/2012/10/anna-leena-harkonen-harantappoase.html
 

Kianto, Ilmari: Punainen viiva - http://bookingitsomemore.blogspot.fi/2012/10/ilmari-kianto-punainen-viiva.html
 

Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä - http://sbrunou.blogspot.fi/2012/10/aleksis-kivi-seitseman-veljesta.html
 

Meyer, Stephenie: Houkutus - http://pigeonnaire.blogspot.fi/2012/10/stephenie-meyer-twilight.html
 

Mitchell, Margaret: Tuulen viemää - http://kirjakissa.blogspot.fi/2012/10/margaret-mitchell-tuulen-viemaa.html
 

Niemi, Mikael: Aivot pellolle - http://kannestakanteen.blogspot.fi/2012/10/sodassa-ja-rakkaudessa.html
 

Orwell, George: Eläinten vallankumous -http://kirjamieli.blogspot.fi/2012/10/george-orwell-elainten-vallankumous.html
 

Rimminen, Mikko: Pussikaljaromaani - http://ilsela.blogspot.fi/2012/10/mikko-rimminen-pussikaljaromaani.html
 

Salinger J.D.: Sieppari ruispellossa - http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/2012/10/jd-salinger-sieppari-ruispellossa.html
 

Shakespeare, William: Romeo ja Julia - http://sininenlinna.blogspot.fi/2012/10/william-shakespeare-romeo-ja-julia.html
 

Steinbeck, John: Hiiriä ja ihmisiä - http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/2012/10/john-steinbeck-hiiria-ja-ihmisia.html
 

Waltari, Mika: Tanssi yli hautojen - http://hdcanis.blogspot.fi/2012/10/mika-waltari-tanssi-yli-hautojen.html