Kirjasfääri siirtyy Kirjasfääriin

Finncon 2013 -kuvat ja uusimmat kirja-arviot löytyvät Kirjasfääristä!

Kirjasfääreissä liitely on jo jonkin aikaa osoittautunut liian raskaaksi ja niinpä siirryn lopullisesti liihottamaan Kirjasfääriin, http://kirjasfaari.fi. Tervetuloa lennolle!

Aloitin bloggaamisen Wordpressissä, mutta sen avuttomat someominaisuudet ajoivat kokeilemaan Bloggeriakin. Sittemmin ostin oman osoitteeni, asensin sinne halutut WP:n lisäosat ja voilà. Selkeästi tykkään siitä paljon enemmän kuin tästä, koska tänne kirjoittelu ja sittemmin kopioiminenkin ovat jääneet yleisajankäytöllisten ristipaineiden johdosta.

Kiitos ja lukemisiin!

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY 2013)

Gillian Flynnin Kiltti tyttö on ollut vuoden New York Timesin Bestseller -listalla ja useampaan otteeseen Amerikan myydyin kirja. Johtuuko menestys a) jenkkien huonosta kirjamausta, b) hyvästä markkinoinnista vai c) kirjan mahtavasta parhaudesta?

Ehdottomasti c)! Kiltissä tytössä yhdistyvät naistenlehtien ja romanttisten komedioiden söpöimmät kliseet, snadisti elähtänyt näkökulmatekniikka ja vetävä dekkarijuoni ällistyttävän hersyvän karmivan viihdyttäväksi rakkaus- ja/tai kauhuromaaniksi.

Strösselikuppikakusta tarjouspaahtoleipään

Kun fiksu ja cool newyorkilainen kirjoittajablondi Amy Elliot tapaa sattumalta komean toimittaja Nick Dunnen eräissä kirjailijabileissä, heidän kohtalonsa ovat sinetöidyt yhteen. Romanssi johtaa täydellisen avioliiton onnelliseen satamaan.

Kaikki, mistä en omassa itsessäni pidä, katoaa alitajuntani syövereihin. Ehkä pidänkin eniten siitä, millaiseksi itse muutun Nickin kanssa. Enkä tarkoita sitä mitä tunnen, vaan sitä millaiseksi todella muutun. Olen hauskaa seuraa. Olen hilpeä, olen valmis kaikkeen. Minulla on onnellinen, täysin tyytyväinen olo. Minusta on tullut vaimo! (s. 48)

Julma kohtalo heittää pariskunnan sykkivästä metropolista Nickin lapsuudenmaisemiin, pikkuruiseen, laman kourissa kärvistelevään maalaiskaupunkiin. Viidentenä hääpäivänä Amy katoaa. Mitä on oikein tapahtunut? Ja miten tästä eteenpäin?

Romaanissa seurataan nykyisiä ja menneitä tapahtumia vuorotellen Nickin ja Amyn näkökulmasta. Menneisyys näkyy etenkin Amyn katoamisen alkupäivinä Amyn päiväkirjan kautta, nykyisyys puolestaan Nickin selvitellessä, mitä ihmettä on voinut tapahtua ja joutuessa rämpimään läpi ne tavalliset kuviot poliisikuulusteluista mediahuomioon ja appivanhempien kohtaamiseen. Lukijalle tilanne näyttäytyy melko suoraviivaisena, kunnes kummalliset yksityiskohdat alkavat lyödä läpi. Etenkin Nick ja Amy näyttäytyvät hyvin eri valossa riippuen siitä, kuka itsestään ja aviosiipastaan kertoo. Tällä tarinalla on todellakin kaksi hyvin erilaista puolta, joiden keskinäinen epäsuhtaisuus korostuu sitä enemmän, mitä pidemmälle Amyn ja Nickin tarinoissa päästään.

Olen aina uskonut, että pystyisin täydelliseen murhaan. Ihmiset, jotka jäävät kiinni, jäävät kiinni siksi, ettei heillä ole malttia: he eivät viitsi suunnitella. (s. 257)

Nupit kaakossa


Näkökulmatekniikka on Kiltissä tytössä perusteltua, sillä koko tarina on hahmovetoinen. Flynnin kertojahahmot ovat herkullisia karikatyyreja, jotka on koottu kulttuurissa tällä hetkellä täydellisinä pidetyistä vastakkaisen sukupuolen edustajien piirteistä - ja pahimmista vioista. Karikatyyrimaisuudesta huolimatta Amy ja Nick ovat uskottavia, syviä hahmoja, jotka toimivat omassa viitekehyksessään loogisesti. Tämä herkullinen jännite nitkauttaa Kiltin tytön tavanomaisesta chick litistä moninuottiseksi lukunautinnoksi.

Kiltin tytön tarina yleistää mehevästi ja mukaansatempaavasti yksityisiä kipupisteitä taitavan kerronnan ja eläytyvän hahmonkuljetuksen avulla. Kiltti tyttö sisältää karikatyyreissaan myös melkoista kritiikkiä nykyisiä (amerikkalaisia) muodikkaita luonteenpiirteitä ja asenteita kohtaan. Osansa saavat ennen kaikkea median luomat suuret odotukset, joihin on oikean inhimillisen ihmisen vaikea vastata. Flynn näkee sekä naisten miehiin että miesten naisiin kohdistamat odotukset - ja tekee niistä yhtä lailla dramatisoitua pilaa. Samalla hän analysoi avioliittoinstituutiota suurten odotusten ja pettymysten näyttämönä: inhimillistä vuorovaikutusta ja läheisyyden mahdollisuutta; tarinoita joita kerromme itsellemme ja toisillemme, jotta kestäisimme menneisyyttä ja nykyisyyttä. Mikä olisi oikeasti totta?

***

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Suom. Terhi Kuusisto engl. alkup. Gone Girl
Kansi: Bernard Ott
WSOY 2013
442 s.

Justina Robson: Aitoa peliä

Justina Robson: Aitoa peliä (Karisto 2013)

Justina Robsonin Aitoa peliä esittelee vauhdikkaan sf-cocktailin, jossa reipasotteinen kyborgivakoojasankaritar toimii haltiarokkarin henkivartijana niin tässä kuin Alfheimin haltiavaltakunnassakin. Lähitulevaisuuteen sijoittuva romanttissävytteinen toimintajännäri sekoittaa scifin ja fantasian traditioita hieman Zelaznyn multimodaalisuutta kaiuttaen. Kerronta on nopeaa ja juoni pitää otteessaan alusta loppuun. Upeinta romaanissa on kuitenkin toimintasankaritar, sekä identiteettikysymyksiin liittyvä tematiikka, jota käsitellään johdonmukaisesti läpi koko tarinan henkilöhahmoista ja tarinansisäisistä konflikteista kumpuavissa tilanteissa.

Ok, minä olen vielä nuori nainen, vaikkei olekaan omia käsiä eikä jalkoja, enkä inhoa itseäni sen enempää kuin Glory Beachin tytöt, jotka laihduttavat, napsivat tabuja ja menevät leikkaukseen näyttääkseen keijuilta ja tähtösiltä ja päästäkseen porniksiin. (s. 87)

Aitoa peliä on Kvanttipainovoima -sarjan ensimmäinen osa. Päähenkilö on erikoisagentti Lila Black, Alfheimissa vakoilutehtävissä palasiksi laitettu ja Otopiassa (ent. maa) nanoteknologialla kokoon kursittu kokeellinen kyborgi, joka ei ole ihan vielä sinut menneisyyden, tulevaisuutensa tai kehonsa kanssa. Lila saa tehtäväkseen vahtia suojella haltiarokkari Zalia. Pian selviää, että kyseessä ei ole a) ihan tavallinen haltia, b) ihan tavallinen suojelu tai c) ihan tavallinen rock-bändikeikka, sillä tehtävä saa Lilan sotkeutumaan paitsi toisten todellisuuksien sisä- ja ulkopolitiikkaan, myös erilaisiin tunteiden, tekojen, seurausten ja välienselvittelyjen verkkoon.

Kyseessä ei myöskään ole ihan tavallinen sf-rämistely, sf-ooppera, tai edes sf-saippuaooppera. Tässäkin suhteessa Robson kokkaa hyvän fuusion omilla ehdoillaan. Naispäähenkilön siivin päästään tutustumaan vänkään, vuoden 2015 katastrofissa muokkautuneeseen uudenmalliseen maailmankaikkeuteen moniaine todellisuuksineen. Elementaalien asuttama Zoomenon, haltioiden Alfheim, demonien Demonia, kuolemanjälkeisen elämän Thanatopia ja entinen maa, Otopia, elelevät nyt yhteydessä toisiinsa epävarmojen suhteiden ja maailmankuvan vallitessa.

Robsonin tieteiskirjoittajan tausta näkyy siinä, ettei hän malta olla aloittamatta yksityiskohtaisella maailmankuvauksella. Onneksi tämä irrallinen maailmakuvaus on lyhyt, eikä siinä selitetä fysikaalisia tai teknologisia yksityiskohtia. Lisäksi se leijuu tyylillisesti ja sisällöllisesti irrallaan muusta romaanista. Muualla Robson on saanut vastaavan kuvauksen livautettua mukavasti tarinan sisään, eivätkä päähenkilötkään näe kokonaiskuvasta kuin osasia.

Päähenkilö Lila ole pelkkä naispuolinen Robocop -kopio, vaan jo lähtökohtaisesti tunteva, muistava, inhimillinen ihminen, jonka suhde teknologisesti muokattuun vartaloonsa vaihtelee hyväksyvän ja häpeilevän välillä. Ennen kaikkea hän on naishahmo, joka läpäisee Bechdelin testin* heittämällä (kuten koko romaani). Sekä kirjailijan luoma monitahoinen maailma että syvät hahmot antavat hänelle monia mahdollisuuksia tutkiskella identiteetin ja muutoksen teemoja.

Aitoa peliä -romaanin juonikuviot kiteytyvät väistämättömän muutoksen ja muutosvastarinnan ympärille. Kun maailma ympärillä muuttuu peruuttamattomasti, osa inhimillisistä olennoista surffailee eturintamassa, osa pyrkii hyväksymään muutoksen ja osa vastustaa sitä kynsin ja hampain. Robson tutkiskelee romaanissa muutosta ja siihen liittyviä moraalisia kysymyksiä monipuolisesti. Suurin jännite osuu vastapuolten konfliktiin, ja pahikset löytyvät sankaritarta vastustavalta puolelta. Kirjailija osoittaa kuitenkin, ettei maailma ole mustavalkoinen, pohdiskelemalla hankalia ja tasapainottelemalla erilaisten sidosten ja painotusten välillä.

Suomennos on pääosin laadukas. Suomentaessa on kehitelty onnistuneesti uutta suomenkielistä terminologiaa, mutta englanninkielisen alkuperäistekstin jäljittely lausetasolla tuo kieleen ajoittain tönkköyttä. Suomentaja on nootittanut muutamat intertekstuaaliset viittaukset, mutta runsaat kirjallisuusviittaukset erityisesti fantasiakirjallisuuteen lukija saa keksaista itse.

Lilan nälkä oli käynyt sietämättömäksi heti kun hän oli haistanut ruoan tuoksun, ja he ahmivat sitä vaikka se olikin kuivattua ja heidän oli juotava paljon vettä. "Ei lembas-vitsejä, pyydän", Dar sanoi heti kun hänen ei enää tarvinnut haukata lisää heti nielaistuaan. "Olen jo kuullut ne kaikki." (s. 203)

Aitoa peliä on kekseliäs, useiden suosittujen kirjallisuuslajien hyviä konventioita yhdistelevä ja tunteisiin monin tavoin vetoava, kokonaisuudessaan erinomainen nuorten aikuisten romaani.

* Bechdelin testi  on sarjakuvapiirtäjä Alison Bechdelin luoma testi, jonka perusteella voi arvoida onko jossain viihdeteollisessa teoksessa naishahmoja, jotka esitetään varteenotettavina tai edes normaaleina ihmisinä. Testin kysymykset ovat:
1) Onko teoksessa vähintään kaksi naista, joilla on nimet?
2) Puhuvatko he toisilleen?
3) Puhuvatko he keskenään jostain muusta kuin miehistä?

***

Justina Robson: Aitoa peliä (Kvanttipainovoima 1)
Suom. Mika Renvall engl. alkup. Keeping it real. Quantum gravity 1
Ulkoasu: Samppa Ranta
Jalava 2013
411 s.

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori (Karisto 2013)

Moldovalaisen Vladimir Lortšenkovin Lentävä traktori on samanaikaisesti lämminhenkinen seikkailukertomus ja viiltävä yhteiskuntasatiiri elämästä EU:n raja-aidan lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Ällistyttävintä romaanissa eivät ole niinkään satiiriset, fantastiset ainekset, vaan ihan tavallisen moldovalaisen elämänmenon kuvaus. On vaikea uskoa, että tässä ei lue historiallista romaania tai muuta fiktiivisempää fiktiota, samalla kun tietää, että kyseessä on suurelta osin totisin tosi.

Vasile Lungu osoittautui Largan ainoaksi asukkaaksi, joka ei haaveillut Italiaan pääsemisestä. "Ei sitä teidän Italiaanne edes ole!" hän huusi kylän ryyppäjäisissä. "Onko teistä joku muka nähnyt sen?! Hä?!" (s. 25)

Lentävässä traktorissa on kyse moldovalaisen Largan kylän asukkaiden sinnikkäästä ja loputtomasta pyrkimyksestä päästä Italiaan, joka näyttäytyy köyhän maan kansalaisille paratiisina. Niinpä sinne kannattaa pyrkiä keinolla millä hyvänsä. Jotkut ovat sinne päässeetkin ja lähettävät rahaa kotiin, joistain ei enää kuulu. Tai jos kuuluukin, niin ei puhuta. Kukapa haluaisi kylillä mainostaa, että Italiaan naimisiin lähtenyt tyttärentytär huhkiikin seksiorjana?

"Ja mitä sitten?! Siellä kaikki meikäläiset, hiemankaan nuoremmat, tekevät sitä! Ja vaikka et myisikään itseäsi avoimesti, niin joka tapauksessa makaat työnantajasi kanssa, jos tämä sattuu haluamaan! Ei sille mitään voi. Vai pitäisikö palata kotiin?! Mihin?!" (s. 68)

Kuten uskomusten paratiisiin, ei Italiaankaan marssita noin vain. Tie sinne on kivetty huijauksin, lahjuksin, pettymyksin, toivein, vanhoin, uusin ja vielä uskomattomammin juonin. Välillä luotetaan joukkovoimaan koko kylän lähtiessä liikekannalle urheilun tai ristiretken sytyttäminä, välillä yritetään teknologian siivin. Moldovan maaseutu näyttäytyy sinä pahempana paikkana: kun neuvostoaikoihin haikaillaan nostalgisesti takaisin, sillä silloin saattoi edes jotenkin raapia elannon kasaan rehellisellä työllä...

Lortšenkov on taidokas tarinaniskijä, joka sulauttaa toisiinsa saumattomasti fantastisen ja raadollisen, unelmat ja todellisuuden, raportoinnin ja fiktiivisyyden. Suomennos pystyy soljuvasta luontevuudestaan huolimatta säilyttämään sen perustavanlaatuisen vierauden tunteen, joka nousee alkuperäisteoksen esittelemästä täysin erilaisesta kulttuurista, yhteiskunnallisesta tilanteesta ja mentaliteetista.

Lentävä traktori lepattelee onnistuneesti ahdistavan ja huvittavan välitilassa kummuttaen Bulkakovin klassikkoa Saatana saapuu Moskovaan. Tällä kertaa paha ei vain henkilöidy vaan maastoutuu, jos näin voisi sanoa, rakenteelliseen yhteiskunnallisen epäreiluuteen ja eriarvoisuuteen. Tämän romaanin luettuaan sitä kohtaa ostarin romanialaiset kerjääjät eri silmin - ja lukee hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa hehkuttavia kirjoituksia entistä epäuskoisemmin.

 ***

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori
Suom. Veera Minkin venäjänkielisestä alkuteoksesta Vse tam budem
Kansi: Ilkka Kukko
Karisto 2013
279 s.

Anu Silfverberg: Äitikortti

Anu Silfverberg kierrättää Äitikortissa Helsingin Sanomien kolumnejaan ja henkilökohtaisia kokemuksiaan äitiydestä normatiiviseksi yhteiskunnallisen äitiyskeskustelun normatiivisuuden vastalauseeksi. Nimensä mukaisesti Äitikortti kritisoi yhteiskunnallisia keskustelijoita, jotka perustelevat näkemyksensä asiasta kuin asiasta vetoamalla omaan asemaansa äitinä. Silverberg pyrkii asettamaan äitikorttijengin naurunalaiseksi, mutta joko ironisesti tai huomaamattaan käyttelee äitikorttia sujuvasti itsekin. Punaisena lankana kulkee pyrkimys liputtaa erilaiset äitiyden tavat hyväksyvän moniäänisen tai -arvoisen yhteiskunnallisen keskustelun puolesta. Nostaa kissa pöydälle.

On traagista, kun täysin vailla merkittävää työkokemusta olevat ihmiset pyrkivät työmarkkinoille valittaen, että heidän kokemuksellaan [kotiäitinä] ei ole arvoa. Se on pohjattoman murheellista. Sillä totuus on, että heidän kokemuksellaan ei olekaan arvoa sillä tavalla, jolla he toivoivat sitä olevan. Heitä on huijattu. Tämä petos on samaa luokkaa kuin se valhe, jota isovanhemmille syötettiin: että uhrautuminen lasten puolesta johtaisi laajan suvun ikuiseen kiitollisuuteen ja siihen, että vanhoilla päivillä joku pitäisi kädestä kiinni, kiitollisena pelkästä syntymästään. (s. 198)

 

Äitikortti kuitenkin valahtaa ylevästä päämäärästään Silfverbergin ja hänen toveriensa omasta äitiydestä kumpuavaksi, monenlaisia muita äitiyksiä kritisoivaksi monologiksi. Tämä ei tarkoita, etteivätkö Silfverbergin jutut olisi samalla älykkäitä tai hauskoja kannanottoja äitiyteen, etenkin niihin normatiivisiin seikkoihin, joihin jokaisen äidin on ollut pakko ottaa kantaa jossain vaiheessa: ehkäisyyn, lisääntymiseen, synnytykseen, imetykseen. Se osoittaa, että on hurjan vaikea käydä kokemuspohjalla kokemuspohjaista vastaan vaikuttamatta tekopyhältä.

 

 [S]ynnytysharrastamisesta selviää melko nopeasti kaksi pääpiirrettä. Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että mitä innokkaampi harrastaja, sitä kriittisemmin hän suhtautuu kivunlievitykseen. Kukaan ei nimittäin harrasta epiduraalisynnytyksiä. Ne käydään suorittamassa, ja sitten unohdetaan se aihe. (s. 152)
Äitikortti lähtee äitiyssotiin olettaen, että tavisäitiyden, tai äitiyden kohtuullisen suorittamisen puolesta ei Suomessa ole kirjoitettu aiemmin. Olettamus on väärä (ks. esim. Vuoden mutsi), mutta kuvaa hyvin useimpien äitiyskirjoittajien lähtökohtia. Oma kokemus tai jopa oman lähipiirin kokemus on paitsi ainutlaatuinen, myös riittävän syvä kuvatakseen kaikenlaista nykyhetken äitiyttä.

Sanotaan, että raskaus ei ole sairaus, mutta se kyllä muistuttaa enemmän sairautta kuin mikään muu ei-sairaus, jonka olen elämässäni kokenut. (s. 106)

Tutkimusta tehdään oman position vahvistamiseksi. Muiden neuvot lähinnä ärsyttävät, mutta omia jaellaan auliisti (joskin varmuuden vuoksi ironisesti). Omasta kokemuksesta poikkeava äitiys, neuvolan tarjoama yhteiskunnan määrittelemä tilastollinen haave ja historialliset havinat toimivat peilikuvana, johon omaa toimintaa vertaillaan. Vertailusta syntyy enimmäkseen ahdistusta joko omasta tai muiden puolesta, niin toimittajalle itselleen kuin hänen tarkkaavaisen katseensa kohteillekin.

Imetysaktivisteilla on kuitenkin käsitys, että myös toisten naisten imettäminen on tärkeää. Ja taistelu tämän asian puolesta on ensisijaisen tärkeää, sillä yhteiskuntamme on "imetyskielteinen". (s. 165)

En silti mene sanomaan, etteikö Silfverbergin käsitys äitiydestä ja etenkin yhteiskunnallisesta
äitiysdiskurssista ja sen jälkipyykistä olisi melko lähellä omaani. Näin äitinä.

***

Anu Silfverberg: Äitikortti

Kansi: Satu Kontinen

Teos 2013

251 s.  

Varpu Tavi: Villiinny kaupunkiviljelijäksi

Varpu Tavi: Villiinny kaupunkiviljelijäksi (Gummerus 2013)

Varpu Tavin Villiinny kaupunkiviljelijäksi: Lähiruokaa tosi läheltä sopii aloittelevalle parveke- tai ikkunalautapuutarhurille ensimmäiseksi kosketukseksi kasvisten kasvatukseen. Villiiinny kaupunkiviljelijäksi on erittäin kevytlukuinen, ainoastaan lievää maalaisjärkeä vaativa opas aloittelijalle, jonka lukemisen jälkeen lukija uskaltautuu jo puutarhakauppaan. Artikkelikokoelmana kirja on kuitenkin epätasainen, ikään kuin kirjailija ei olisi osannut päättää, tehdäänkö tässä nyt terveysruoka-, viljely-, kaupunkiviljelytutkimus- vai luonnonlääkintäopasta. Se, ärsyttääkö tämä lukijaa vai antaako se mahdollisuuksia oman puutarhurointisuunnan löytymiseen riippuu lukijan tarpeista.

Villiinny kaupunkiviljelijäksi sisältää muutamia innostavia artikkeleita kaupunkiviljelystä, jota on harrasteltu perinteisesti kotipuutarhoissa, mutta nyt myös katoilla, joutomailla ja puistoissa. Lisäksi se kertoo kevyesti erilaisista sisäviljelymenetelmistä ja melko syvällisesti idättämisestä ja eri yrttien ominaisuuksista niin kasvatus-, kokkaus- kuin uskomuslääkintämielessä. Lopuksi käydään läpi parvekeviljelymenetelmiä sekä tutustutaan pikaisesti viherseiniin.

Monipuolinen, puutarha- tai naistenlehtimäinen sisältö värikkäine kuvineen voi hyvinkin olla  empivälle aloittelijalle se viimeinen tönäisy mullan ja siementen hankinnan suuntaan. Vielä ehtii, sillä kuten Tavi toteaa, useista kasveista voi tehdä monta kylvöä kesän mittaan. Mikäli kevyt mainosmaisuus ei häiritse lukijaa, kirjan avulla voi myös tehdä suoraan ostoslistan sopivista multa-, torjunta-aine- ja ruukkumerkeistä. Toki kirjailja neuvoo myös, miten kirpparilöytöjä ja omia askarteluja voi käyttää hyväksi. Toisaalta ainakin tällainen viherpeukaloa nupusta puhkeavaksi toivova parvekepuutarhuri olisi kaivannut tarkempiakin ohjeita. Niitä toki löytyy muista oppaista tai googlaamalla nyt, kun tietää asioiden, vehkeiden ja toimintojen nimet.

Itseäni kiusasi lukiessa kirjailijan pedagoginen ote. Kirjassa korostetaan jatkuvasti terveellisen lähiruuan arvoja - ikäänkuin kirjan käteensä poiminut lähtökohtaisesti vastustaisi lähiruokaa ja/tai terveellisen ruuan käyttöä. Erityisesti riipi yrttien terveysarvojen painottaminen "täydentävän lääketieteen" resepteissä. Ehkä kyseessä on vain terminologinen ongelma, sillä ainakin itse ymmärrän "täydentävän lääketieteen" tarkoittavan uskomushuuhaan naamioimista ikäänkuin osaksi koululääketiedettä.* Itse kun lähdin tähän puutarhailuun ihan siltä pohjalta, että opetetaan kaupunkilaislapselle, mistä ruoka tulee ja sitäpaitsi kasteleminen on lapsesta kivaa, puuhan moraaliseettinen tai muu glorifiointi ei omalla kohdallani tunnu mielekkäältä.

Tunneilmastollisista eroista huolimatta Villiinny kaupunkiviljelijäksi täytti tarkoituksensa aloittelijan helppolukuisena perustietopakettina pärrrrfekt. Uskalsin lapsen kanssa puutarhaliikkeeseen, valitsimme taimia, siemeniä ja multaa, istutimme ja olemme kastelleet ahkerasti. Ratkaisin jopa akuutin ruukkuongelman istutusvaiheessa askartelemalla mansikantaimille sisäpesiä limsapulloista. Syksyllä laitamme mansikat ohjeen mukaisesti kellariin talvehtimaan ja idätämme, ellemme jopa ihan vesiviljele. Hyvin villiinnytetty!

* Olen anekdoottien perusteella ymmärtänyt, että monet kokevat saaneensa uskomus- tai vaihtoehtoisesta lääkinnästä apua. Hyvä. On kuitenkin kaksinaamaista väittää, että uskomus/perinne/luonnonmukainen lääkintä toimii paremmin kuin koululääketiede, mutta samalla kuitenkin hakea sille uskottavuutta lääketiede -termin avulla. HUOM. tällaista ei siis Tavin kirjassa väitetä.

***

Varpu Tavi: Villiinny kaupunkiviljelijäksi: Lähiruokaa tosi läheltä

Kansi: Eevaliina Rusanen

Gummerus 2013

128 s.

Jari Tervo: Jarrusukka

Jari Tervo: Jarrusukka (Kirjakauppaliitto 2013)

Luettuani Jari Tervon Jarrusukan palaji mieleeni anekdootti yliopistoajoilta. Hermeneuttisen filosofian opettaja Tuomas Tolonen heitti läppää, jonka mukaan lähes mistä vain ihmismielen tuotteesta voi analysoida loputtomiin syvempiä merkityksiä. Hän itse ymmärsi kuitenkin menneensä jokseenkin pitkälle, kun Elviksen Love me tender alkoi kuulostaa syvälliseltä ja monitasoiselta analyysiltä rakkaudesta. Naurettavuudenkin uhalla aion nyt laittaa Jarrusukan syväluotaamiseksi, sillä minun kokemukseni mukaan se on ehdottomasti mainettaan syvällisempi, nykyiseen yhteiskuntamentaliteettiin kantaa ottava teos. Ja älyttömän hauska herkullisen raadollisella lähestymiskulmalla.

Jari Tervon Jarrusukka on tavanomaisten, mutta absurdien kontrastien tragikomedia. Se kertoo tunteensa tarpeettomina amputoineen keski-ikäisen miehen vapautumisesta itse rakentamastaan vankilasta. Arkea suurempi juhla herkistää keski-ikäisen sijaisen täydellisyydentavoitteluun keinolla millä hyvänsä. Tervon tiivis tarina ja sketsikäs kerronta pakottavat lukijan valitsemaan pöyristymisen ja samastumisen välillä useaan otteeseen inhimillisen murhenäytelmän edetessä. Vaikka Jarrusukka tuntuu sisältävän muutamia sisäisiä logiikkavirheitä, se on erinomaisen hupaisa kuvaelma nyky-yhteiskunnassa usein ideaalisena pidetystä täysin rationaalisesta toimijasta ja tämän törmäyksistä muihin ihmisiin. Ennen kaikkea se on yhteiskunnallisen tarkkailijan kokoelma havaintoja siitä, mikä meitä vaivaa.

[Vaimoni] muistutti minun työskentelevän nyt peruskoulunopettajana, epäpätevänä tuuraajana. Minun ei kannattaisi yhden syyslukukauden aikana yrittää korjata valtakunnallista opetussuunnitelmaa, jota varmaan oli mietitty komiteavoimin vuosikausia. (s. 9)

Jarrusukan päähenkilö on kulttuurihistorian dosentti, jolle on langennut tehtäväksi järjestää ohjelmaa koulun joulujuhliin. Vaimonsa järkipuheista ja rehtorin suoranaisesta kiellosta huolimatta dosenttimme pyrkii pakonomaisesti järjestämään seimikuvaelman, jonka päätähtenä toimisi oikea vauva. Kun aiottu vapahtaja peruuttaa esiintymisensä vain kolme päivää ennen h-hetkeä, dosentin suunnitelmat uhkaavat mennä mönkään. Härkäpäisesti ja rationaalisesti hän kuitenkin puskee seimikuvaelmaa tapahtuvaksi. Kun Itämaan tietäjät tekevät oharit, Joosefiksi ei ole tunkua ja neitsyt Mariaa on haettava netti-ilmoituksin, dosentti päättää, että muulla niin väliä, mutta vauvan on tapahduttava keinolla millä hyvänsä.

Vauvan hankkijana dosentti toimii kuin tietoyhteiskunnan huippuguru. Innovatiivinen, fokusoitunut, peräänantamaton ja rationaalinen 110% panostus tähän projektin tärkeimmäksi analysoituun prioriteettiin kuulostaa teoriassa juuri siltä, mitä nyky-yhteiskunnassa pidetään ideaalisena suoritusasenteena. Jarrusukassa Tervo kysyy, onko tämä nyt oikeasti se, mitä kaivataan? Miten tällaiset järkiohjukset pärjäävät muiden ihmisten kanssa? Tai itsensä? Jarrusukka viestittää, että heikosti: inhimillisyyteen kuuluvat tunteet, ja niiden amputointi on pikemminkin merkki epätasapainosta kuin täydellisyydestä.

Vauvanhankintatarinan edetessä ja ohella Tervo ottaa humoristisesti kantaa viime aikojen päivänpolttaviin kysymyksiin koulujen joulujuhlista asuinalueiden eriarvoistumiseen, monikulttuurisuuskysymyksiin, teineihin, vanhuksiin, sosiaalisiin markkina-arvoihin, yhdyskuntasuunnitteluun ja hyvään kielenkäyttöön.

Rouva kertoi ostelevansa kirjoja aina, kun kirjastot ilmoittivat myyvänsä niitä kilohintaan saadakseen rahaa tietokonepeleihin. (s. 34)

Sketsit ovat nasevia ja niissä on yllättävän paljon mukana myös intertekstuaalista vitsikkyyttä. Tervon vitsit viiltävät kuitenkin syvemmältä. Niin päivänpolttaviin kuin ajattomiinkin aiheisiin liittyvän huumorin läpi kuultaa myötätunto, joka jättää lukijan epävarmaksi kirjailijan perimmäisistä tarkoituksista. Kerta toisensa jälkeen kertoja haksahtaa samastamaan toisen ihmisen roolin hänen elämässään kyseisen ihmisen minuuden kanssa. Miten käy kertojan, kun roolitus romuttuu? Vai tuleeko Jeesuksesta todellinen vapauttaja?

Jarrusukan lyhyys asettaa suurennuslasin alle paitsi edellämainitut temaattiset ja kerronnalliset huippukohdat, myös epäonnistumiset tai virheet. Tarinassa tapahtuu epäuskottavia asioita, jotka fiktion yhtenäisyyden vuoksi sallittakoon. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko näilläkin syvällisempi merkitys. Kun Kirjan ja ruusun päivän kirjassa on lupa revitellä suuntaan jos toiseen, haluaisiko kirjailija korostaa vielä tietoisesti virheitä tekemällä omaa sanomaansa inhimillisyyden olemassaolosta ja tarpeellisuudesta. Jäänen loppuelämäkseni lempeän epävarmuuden kynsiin. Wabi sabi.

***

Jarrusukka herätti tuntoja myös Jokessa, Kirsissä, Marjatassa, Jennissä, Ammassa ja Tintissä.

***

Jari Tervo: Jarrusukka

Kirjakauppaliitto 2013

118 s. 

Kirjaisaa vappua!

© Taika / Kirjasfääri

Lazarillo de Tormes

Lazarillo de Tormes (Faros 2012)

Lazarillo de Tormes on tuntemattoman kirjailijan loihtima, katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalle päätynyt 1500-lukulainen romaanikirjallisuuden esivanhempi. Arto Rintalan raikas suomennos vie mukaan renessanssi-Espanjaan, veijaritarinaan, josta hyökyy päälle historiallinen todellisuus ruumiillisuudessaan ja henkisyydessään.

Lazarillo de Tormes, Tormesjoen pikku Lasarus, on samanaikaisesti omaelämäkerrallinen kertomus päähenkilön seikkailuista ja ylistyskirje hänen nykyiselle isännälleen. Tällaiset ylistyskirjelmät, niin julkaistut kuin yksityisesti esitetyt ovat uuden ajan alulle tyypillisiä ja niitä näkee esimerkiksi tieteellisten julkaisujen esipuheissa. Lazarillossa tuntematon kirjailija  hyödynsi ylistyskirjeen muotoa ja laajensi sen monipolviseksi moraalisesti ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaksi veijaritarinaksi. Lisäksi hän hyödynsi vielä uutuuttaankiilltelevää keksintöä, kirjapainotaitoa ja saattoi näin katolista kirkkoa kritisoivan ja nolostuttavan kertomuksensa kaiken lukevan kansan saataville. Anonymiteetti oli tarpeen kirjailijan pakoillessa paikallista inkvisitiota.

Lazarillo on palvelija, joka jo pikku poikana joutuu lähtemään kotoaan ja selviytymään hoksnokkansa avulla leivässä vaihtuvien isäntiensä armoilla. Isännät ovat yksi toistaan pahempia:

Monta kertaa ajattelin jättää itaran isäntäni, mutta kaksi syytä sai minut jäämään. Ensinnäkään en voinut luottaa jalkojeni kantavuuteen, sillä niin heikoiksi ne olivat nälän vuoksi käyneet. Toista syytä mietin itsekseni näin: "Minulla on ollut kaksi isäntää. Ensimmäinen yritti tappaa minut nälkään, joten karkasin ja törmäsin tähän toiseen, joka on melkein jo onnistunut saattamaan minut hautaan. Jos minä nyt tuonkin jätän ja sama meininki jatkuu, niin kolmas onnistuu varmasti tekemään minusta selvää." (s. 52)

Lazarillo ennustaakin kohtalonsa oivasti, tapainturmelus vain siirtyy ajan ja isäntien mittaan ruumiillisesta kärsimyksestä myös henkisen rappion ja tekopyhyyden eri ilmentymiin.

Arto Rintalan nykykielinen suomennos taikoo hämmästyttävästi lähes viisi sataa vuotta vanhasta pikareskista reippaan ja hauskan lyhytromaanin, joka vie nykykielisyydestään huolimatta matkalle Lazarillon maailmaan. Ehdoton (mutta nopea) luettava kaikille, jotka ovat kiinnostuneita romaanitaiteen alkuhämäristä tai uuden ajan alun elämästä ja kansankuvasta.

Näistä mietteistä Herra johdatti minut eteenpäin valaisemalla minulle oikean ja tienestejä lupaavan tien. Ystävieni ja ylhäisten herrojen avulla sain lopultakin maksun menneistä kärsimyksistäni ja koettelemuksistani: pääsin valtion virkaan. Ei tässä maailmassa mies muuten pärjää. (s. 106)

***

Anon: Lazarillo de Tormes

Suom. Arto Rintala

Faros 2012

125 s.

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus?

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus? (Atena 2013)

Anne Taintor tekee sarkastista kollaasikitchiä vintage-kuvista. Onhan tässä palautusoikeus?: Joka naisen opas äitiyden iloihin on aikuisten kuvakirja, joka pureutuu äitiyteen lakatuin kynsin ja säihkyvin hampain. Yhden kuvan teokset paljastavat armotta niin äitiyden yhtäaikaisen ilahduttavuuden ja ahdistavuuden, myös amerikkalaisen ja suomalaisen äitiyskulttuurin yhtäläisyyden ja eroavaisuuden. Kulttuurierot vaikuttavat myös käännöksen epätasalaatuisuuteen: jotkut jutut eivät vain käänny luontevasti. Taintorin teoksissa parasta kun on sekä tekstin että kuvan rajat ylittävä tarinallisuus.

Anne Taintor, alkusanojen mukaan itsekin äiti, ymmärtää äitiyden haasteiden päälle. Suurin haaste on äitiyden skitsofreeninen luonne, joka nykykulttuurissa sisältää vaatimuksen lasten huoltamisesta ja hoivasta täydellisesti 24/7, kun toisaalta sitä pitäisi panostaa itseensä, omiin lempiharrastuksiinsa ja parisuhteeseenkin. Satunnaisesti näiden vaatimusten tangentit risteävät: esimerkiksi ruuanlaitto ja sisustaminen ovat täydellisiä, kaikkien osapuolten onnellistamista palvelevia toimia. Äidit, joille ne eivät ole, voivat kihistä omissa epäonnistumisen ja syyllisyydentunnon liemissään, joista Taintorin teokset tuovat hetkellistä helpotusta. Joku sentään ymmärtää, olkoonkin että se on amerikkalainen kitchtavarafirma.

Anne Taintor (Atena 2013)

Tämä läpeensä ironinen sarkastinen konstruktio on niin monisävyinen, että ehkä on parasta jättää tarkemmat analyysit sikseen ja heittäytyä ankaraan nyökyttelyyn, helpotuksen huokauksiin ja satunnaisiin epänaisellisiin röhönauruihin. Ja jos amerikkalainen äitiyssarkasmi ei taivukaan aina suomeksi, voi sekin olla hyvä juttu. Onneksi niillä menee  vielä heikommin kuin meillä.

Oikein hyvää alkanutta Lukuviikkoa kaikille!

Anne Taintor (Atena 2013)

***

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus? Joka naisen opas äitiyden iloihin

Atena 2013

112 s.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013)

Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa pureutuu vanhuuden tragikomiikkaan nyky-Helsingissä jännitysromaania löyhästi mukailevassa muodossa. Lindgren on parhaimmillaan yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti pisteliäässä komiikassa: palvelutalo Ehtoolehdon asukkaat noukkivat elämänsä suolan vanhenemisen lieveilmiöistä ja sivujuonteista. Ne pitävät lukijan viihdytettynä silloinkin kun juonet hyppäävät kutosesta Pitkältäsillan puolivälissä viimeiselle uimareissulleen.

Kuolema Ehtoolehdossa seuraa vireiden yhdeksänkymppisten Siirin, Irman ja Anna-Liisan sekä heidän ikätovereidensa käytännön pakosta leppoistettua elämää yksityisessä palvelutalossa. Hautajaisissa rillutellaan tiuhaan, punaviiniä tissutellaan, korttia laitetaan ja ratikoilla huviajellaan. Palvelutalo näyttäytyy vanhuksille itselleenkin vanhojen ihmisten säilytyspaikkana. Pahin paikka on ryhmäkoti, pelätty dementikkojen loppusijoitusyksikkö, josta pääsee ulos vain jalat edellä. Kuoleman kohdatessa Ehtoolehdon nuoren kokin alkaa paljastua kaikenlaista pienempää ja isompaa väärinkäytöstä. Näitä Siiri ja Irma lähtevät selvittämään yhdessä nahkaliivisen enkelipoika Mikan kanssa, mutta Irmalle käy köpelösti kesken kaiken. Siirin onkin jo aika ryhtyä sankarittareksi.

Kuolema Ehtoolehdossa oireilee dementtisesti: se alkaa komediana, jatkuu jännärinä ja loppuu romanttisena viihdekirjana. Koomiset arvot toteutuvat kuitenkin tasalaatuisesti läpi teoksen, sillä Lindgren nakkelee tiuhaan huomioita vanhustenhoidon tilasta, ikäpolvien suhteesta ja vanhuksista välittämisen nykytasosta.

Hyvä hoitosuhde ei tarkoittanut sitä, että hoito oli hyvää, vaan että vanhuksia oli niin vähän, että he eivät rasittaneet yhteiskuntaa. (s. 159)

Hersyvän komediallisen alun jälkeen romaaniin ilmestyy juonten siivellä yhä tummempia sävyjä. Niissä pahinta on todenmukaisuus: nämä samat huomiot kohtaamme lähes päivittäin aamun sanomalehdissä. Kuitenkin aina tuntuu olevan kyse siitä, että on jonkun muun, esimerkiksi yhteiskunnan, asia tehdä tällekin pöyristyttävälle epäkohdalle jotain. Lindgren herättelee romaanillaan lukijoita tavalla, jolla uutisarvoa metsästävät sanomalehdet eivät voi: välittäkää vanhuksistanne.

Minun kullanmuruilleni ei tulisi mieleenkään ilahduttaa minua mämmillä, eivät he ole koskaan panneet merkille, että mämmi on minun suurta herkkuani. He ovat Kairossa ja Japanissa ja lomallakin hirveän kiireisiä, mutta se taitaa olla tekosyy. Jos on aikaa käydä toisella puolella maapalloa ja hoitaa hevosia, luulisi sitä ehtivän sairaalaankin kertomaan, että minusta on tehty koditon. (s. 244)

***

Kirsi julkaisi arvionsa tästä kirjasta samalla kellonlyömällä, käykäähän katsomassa.

***

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Kansi: Jenni Saari
Teos 2013
302 s.

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät (Otava 2013)

Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät kerii auki yhden perheen sukuhistoriaa kertojan pohtiessa suurta päätöstä elämänsä käännekohdassa. Se virtaa hallitusti historian ja nykypäivän välillä paljastaessaan isien elämänkohtaloita tyttären itseanalyysissa, jossa pyritään ymmärtämään, miten tässä näin kävi ja mihin tästä seuraavaksi suunnattaisiin. Pysytellessään yhden perheen tarinassa Harno onnistuu luomaan nautinnollisen hermeneuttisen kehän*, jonka sondeina toimivat Leonard Cohenin sanoitukset. Kyseenalaiseksi jää, onko tulkinta oikea.

Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi? (s. 235)

Ne jotka jäävät tarttuu psykologisoivan itseymmärryksen poissaolojen, laiminlyöntien ja vaille jäämisten tematiikkaan: syyt sille, miksi minä olen minä, eivät löydy asioista, jotka ovat hyvin ja oikein, vaan asioista, jotka eivät ole. Onneksi kirjailija on luonut mielenkiintoisen sukupolvien ketjun, eikä kirja mene kertojan pahan olon vatvomiseksi. Itse asiassa päinvastoin: kertoja Frida pyrkii valitsemaan tietoisesti, jatkaako sukupolvien ketjua vai pysytelläkö vapaana tulevaisuuden painolastista. Menneisyyden kertaaminen isoisän ja isän jalanjäljissä kulkien ei houkuttele, sillä Frida on itse kärsijä heidän kuvioissaan.

Huikentelevaista. Romantisoivaa. Lähteä nyt Ranskaan miettimään tällaista. Ennen lapset vain tulivat, miettimättä. Kuinka hyvin se sitten toimii? (s. 13)

Cohenin sanoitukset ovat vain pieni osanen Harnon osoitellessa olennaiseen intertekstuaalisuudella, historiallisilla ilmiöillä ja miesten ja naisten rooliodotuksilla. Fridan itseymmärrys kuulostaa hiukan chick lit-mäiseltä, isoisoäiti Sigridin kohtalonhetket hakevat pontta sinisukkaisesta näytännöstä, isoisä Pojun tarina hakee juonta miehisestä seikkailukertomuksesta ja isä Raimon kuva on yhteiskunnallisesti tiedostavan romaanin. Nämä keinot erottavat tarinat toisistaan, ja tyyli pysyy alusta loppuun, sillä historiallista ääntä ei kuulla.

Harno on parhaillaan yksittäisten kohtausten ja juonten kuljettajana. Kokonaisuus kärsii hiukan ymppäämisestä etenkin kirjan lopussa, jossa sivuhahmoon liittyvän luvun irrallisuus häiritsee muuten niin soljuvaa kokonaisuutta, eikä palvele mitään muuta kuin lukijan onnellistamista loppuratkaisua silmällä pitäen. Pieni vika komiassa, kuitenkin. Olen taipuvainen uskomaan bloggaajakollegoiden tavoin, että tämä romaani tulee olemaan tyrkyllä yhden jos toisenkin kirjapalkinnon saajaksi, ja aivan ansiosta. Ne jotka jäävät on vaikuttanut myös Minnan, Marian, Saran, Katjan sekä Hannan ja lähestulkoon kaikki suomalaiset sanomalehtikriitikot.

* ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Hermeneuttinen_menetelm%C3%A4

***

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Kansi: Timo Numminen

Otava 2013

269 s.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti (Teos 2011)

Satu Taskisen yhdenpäivänromaani Täydellinen paisti viiltää perheenjäsenten ja parhaiden ystävien täydellisen henkisen yhteyden puutteen anatomiaan katastrofaalisen perhepäivällisen aikana. Kirjaa lukee tuskanhiki ylähuulella helmeillen: miten hirvittävää, miten kauheaa hintaa joutuu maksamaan henkilökohtaisen haavoittumattomuuden vaalimisesta. Erittäin sujuva, inhimillisiä heikkouksia toistensa perään nakkeleva ja toisaalta niitä lämpimästi ymmärtävä kerronta viettää lukijan alamäestä aallonpohjalle ja rotkoon. Jälkeen jää vihersmoothieaamiaisen onton eläväinen jälkimaku: en tätä etukäteen kaivannut, mutta tämä oli taatusti tarpeellista.

Täydellinen paisti kääntää eksoottisen maahanmuuttajakuvion nurinkurin: suomalainen Taru yrittää sopeutua täydellisesti raivolla itävaltalaiseen elämäänsä vaimona, sukulaisena, naapurina ja työvoimatoimiston henkilönä. Ulkopuolisuuden kokemukset hyökyvät suunnasta jos toisesta: mitä on olla ei-itävaltalainen, ei-suomalainen, ei-mies, ei-äiti, ei-vanha, ei-kelpaava, ei oma itsensä?

Minulta Frau Mutti* kysyi: "Leikki sikseen. Vakavasti puhuen. Saatkos sinä edes tehdä täällä mitään virallisesti, vai olemmeko me nyt sinun rikostovereitasi? Kuuluuko Suomi EU:hun?" (s. 197)

Taskinen kerrostaa ulkopuolisuutta ja yhteyden puutetta kokonaisvaltaisesti. Anoppi ja käly, mies ja naapurinrouva, teini-ikäisestä tiedostajasta puhumattakaan ovat kaikki toisiltaan saavuttamattomissa elämänkokemustensa tai -kokemattomuuksiensa takia. Perhepäivällisestä haetaan jaettua onnen kokemusta, Taru pyrkii yhteyteen täydellisen perinnepaistin avulla, mutta miten luoda yhteys, kun kukaan ei antaudu hyväksyvään vuorovaikutukseen? Pako epäaidosta pakkoläheisyydestä näyttäytyy omiin nurkkiin sinkoilemisina, muistoihin, arvoihin takertumisina, päättymättömänä, klaustrofobisena monologina.

Kokonaisvaltainen ulkopuolisuuden tunteen vyöryttäminen on Täydellisen paistin vahvuus – ja toisaalta heikkous. Taskinen onnistuu niin hyvin toivottomuudessaan, ettei romaanin lukemista tee mieli jatkaa, kun sen käsistään päästää. Hetkittäistä hengähdystaukoa suo satunnainen, usein saksan kieleen liittyvä huumori, mutta mitään parannuskeinoa sisäänrakennettuun ikuiseen yksinäisyyteen ja loputtomaan aidon vuorovaikutuksen etsimiseen kirjailija ei tarjoa. Sen joutuu lukija löytämään itsestään. Ja Täydellisen paistin täydellisen inhimillisen murhenäytelmän jälkilämmössäkylmässä motivaatiota riittää.

Täydellinen paisti voitti vuonna 2011 Helsingin Sanomien kirjapalkinnon.

***

Teoksesta ollaan oltu useampaa mieltä. Siitä ovat aiemmin kirjoittaneet mm. Booksy, Jori, Susa, Minna, Kirsi, Erja, Leena Lumi, Arja, Ina ja Karoliina.

***

* Frau Mutti, suomeksi "Rouva äiskä" on kertojan anoppi.

***

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Kansi: Juha Numminen

Teos 2011

307 s.

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (WSOY 2013)

Orvokki Leukaluun urakirja vastaa moniin päivänpolttaviin kysymyksiin työelämän todellisuudesta fiktiivisen ammatinvalintapsykologin Orvokki Leukaluun miittasorvalinkuuloisella äänellä. Kirja sisältää niin radiossa aiemmin kuultuja kuin uusia näkemyksiä ammatillisten haasteiden ja henkilökohtaisen kasvun selättämiseen tehostamiseen. Miina Supisen iloisen hävyttömästi nyrjähtänyt huumori puree ja ravistaa myös kirjallisessa muodossa, vaikka Miitta Sorvalin intonaation kuvitteleminen sisäisenä lukijanäänenä auttaa kiepauttamaan hymähtelyn hörönauruksi.

Keskijohdon kärsimyksistä puhutaan liian vähän. Ilkeistä esimiehistä jauhetaan kaiken aikaa, mutta harva kehtaa sanoa ääneen, että alaiset ne sitä varsinaista pohjasakkaa ovat. Alaisilla on monopoli purnaamiseen, vaikka juuri heidän epäpätevyytensä on syynä useimman firman [sic?] alamäkeen.     (s. 106)

Orvokki Leukaluun urakirja irvailee työelämälle ja sen inhimillisille lieveilmiöille: työelämän osallistujille ja sen laidoilla keikkuville teineistä urakonsultteihin. Orvokki hahmona on yksi näistä kaikentietävistä oman tangenttinsa elämänuraohjaajista, joka henkilökohtaisella karismallaan personalisoi, mikä on juuri sinulle hyväksi. Orvokki ei verhoudu asiantuntijailusta seuraavaan objektivisuuden panssariin vääntäessään uskonnonopettajasta broilerinkasvattajan, hahmottellessaan insinöörille henkilökohtaisen brändin ja kikkakolmostellessaan konsulentille suuremman provikan. Orvokin uraehdotukset ovat usein kekseliäitä, toisinaan kliseisiä, mutta kaikki tyynni ne kumpuvat rehellisesti Orvokin yltiöitsekkäistä, omaa subjektia korostavista lähtökohdista.

Orvokki Leukaluun urakirja eroaa positiivisesti tavanomaisesta itseapukirjallisuudesta näyttämällä huumorin keinoin, miten muiden, asiantuntijoidenkin, ohjeet ovat aina heistä ja heidän elämänkokemuksestaan lähtöisin. Hiukan epätasalaatuisessa kokoelmassa kulkee punaisena nuorana, että eniten kannattaa kuulla omia kykyjään, toiveitaan ja unelmiaan. Toki siinä sivussa on syytä tutkailla, mitä mahdollisuuksia on, tai mitä mikäkin ammatti tai ura mahtaa arkisessa puurtamisessa sisältää, mutta tärkeintä kuitenkin on ohjata omaa kohtaloaan. Eikä haittaa, jos se omin ei ole aina hallussa, tuntuu Supinen lohduttelevan naurun takaa. Ei ole Orvokillakaan.

[V]uokrattavan pomon tehtävä on astella ankaran näköisenä freelancerin makuuhuoneeseen ja pitää hänet ruodussa.                               
Pomo tarkkailee freelancerin työtä, kommentoi sitä, asettaa aikatauluja, muistuttaa, että työ on todella tehtävä, eikä passaa olla koko päivää facebookissa vaikka siellä onkin kissan kuvia ja kiinnostavia juttuja sieniretkistä. Vuokrapomo voi myös huomauttaa, että itse itsensä työllistävän olisi syytä käydä joskus silmälääkärissä, vaihtaa työtuolia tai kalsareita.
(s. 90)

***

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Kansi: Elina Warsta

WSOY 2013

134 s.

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Juhana Pettersson: Sokerisamurai (Into 2013)

Toverini Juhana Petterssonin esikoisromaani Sokerisamurai on teeskentelemätön kasvukertomus teinityttöjen etsikkoajasta musiikkibisneksen, seksin ja rakkauden pyörteissä.* Sokerisamurai ei kuitenkaan kompastu sensationalistiin teemoihinsa. Kirjailijan kerronta rullaa vauhdikkaasti tunteiden ja tapahtumien vuoristoradalla, päähenkilöt ovat symppiksiä ja musabisneksen kauniin ja jännittävän ulkokuoren alla muhiva raadollisuus paljastuu monin tavoin. En ole täysin varma, mihin genreen tämän kirjan lätkäisisin, mutta jos on olemassa teinilesbopornoa kauhukomediaeksploitaatiota, niin tämä olisi kyllä nyt sitten sitä. Kirja toimisi erinomaisesti nuorten aikuisten viihderomaanina, mikäli seksikohtaukset siivottaisiin pois. Mitä emme siis halua tehdä, joten puhumme niistä myöhemmin.

Sokerisamurai kertoo kahden huolella valitun alaikäisen teinitytön muodostamasta tyttöbändistä, Sugar Samuraista. Lumi on bändin musikaalinen kyky, Stella uhkuu seksiä ja asennetta. Tuottaja Idi Aminin pääasiallinen markkinointikeino on tietysti tyttöjen välinen salajulkinen feikkilesbosuhde, onhan tässä kuitenkin popmusiikista kyse. Stella ja Lumi rämpivät yhdessä maineeseen Stellan tahdonvoiman ja toinen toistaan koomiskarmivampien sivuhahmojen auliista avusta ja omituisista, törkeistäkin hyväksikäyttökuvioista huolimatta.

Stella ymmärtää showbisneksen hyväksikäyttökuviot alusta lähtien, onhan hän kuitenkin kasvanut jo lapsitähdestä alkaen wannabe-äitinsä tiukassa ohjauksessa. Lumi yllättyy enemmän, mutta heittäytyy mukaan oman seksuaalisuutensa etsimisen merkeissä. Niinpä Sokerisamurai alkaa pyöriä sitä enemmän seksin ympärillä, mitä pidemmälle kirjassa edetään, olipa seksi sitten Lumin toiveajattelua, Stellan käsitys siitä, miten hän pääsee tavoitteisiinsa tai orastavaa rakkautta. Seksuaaliset teemat tulevat kirjassa esiin niin toiminnan kuin pohdinnan tasolla mitä moninaisimmin tavoin: seksi näytetään olennaisena osana teini-ikäisten itsensä etsimistä ja musabisnestä.

"Mutta nyt sun täytyy kertoa, onko se Idi Amin sinkku?"                                      
 Tyrmistyttävä ajatus. En voi sietää äitini miehiä. Reaktion täytyy näkyä kasvoiltani, sillä äiti alkaa nauraa: "En mä ollut tosissani. Sun täytyy nyt kyllä luottaa äitiisi vähän enemmän. En mä voisi tulla sotkemaan sun työasioita mun henkilökohtaisilla asioillani. Minkälainen äiti mä olisin, jos tekisin niin?" (s. 41)


Sokerisamuraissa seksi on enimmäkseen sadomasokistista. Petterssonilla on kuitenkin Fifty Shades of Greytä realistisempi ote seksin ja seksuaalisuuden kuvaukseen. Sokerisamurain seksikohtaukset eivät sisällä yhtään yhtäaikaista laukeamista toinen toistensa nimeä huutaen, mutta eivät toisaalta eritteillä tai inholla fiilistelyäkään. Suoraviivaisten, joskin roisien, jopa shokeeraavien kuvausten lukemisesta ei jää lähmäinen olo.

Sokerisamurain seksikeskeisyys herättää moraalista närkästystä, etenkin selvissä hyväksikäyttökohtauksissa. Lukijan empatia ohjataan kuitenkin koko ajan uhrin puolelle. Seksiä näyttämällä kirjailija esittää myös tärkeitä huomioita seksuaalisuudesta, joita ei opita nettipornosta, harlekiineista eikä koulun ehkäisyvalistustunneilta. Pettersson painottaa, että vain keskinäisellä kommunikaatiolla päästään molempia osapuolia tyydyttävään tulokseen, ja että harvemmin edes toinen, saati sitten molemmat osapuolet ovat 100% tyytyväisiä suoritukseen, vaikka seksi olisi ollut molempien mielestä hyvää. Kirjailijan sanomana tuntuu olevan, että ylipäänsä ihmisten välisessä kanssakäymisessä olennaista on, että toista osapuolta kunnioittaa ihmisenä yhtä paljon kuin itseään ja että tämä kunnioitus näkyy siinä, miten kumppaniaan kohtelee.

***

Lue luku Sokerisamuraista täältä. Se kertoo intensiivisistä keikkatunnelmista.

***

* En olisi ikinä tullut lukeneeksi Sokerisamuraita, ellei kirjailija olisi toveri. Tästä kevyestä kohtalon oikusta johtuen luin kuitenkin kirjan kahteen otteeseen, ennen ja jälkeen painatuksen. Vaikka romaani ei minua eroottisen kirjallisuuden faniksi kertaheitolla intouttanut, niin tuskin olisin sitä kahdesti lukenut, jos se olisi ollut huono.

***

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Kansi: Tex Hänninen

Into 2013

316 s.

Johanna Holmström: Itämaa

Johanna Holmström: Itämaa (Otava 2013)

Johanna Holmströmin Itämaa raportoi teini-ikäisten helsinkiläissisarusten rimpuilusta aikuisuuteen poissaolevien vanhempien, koulukiusaamisen ja vinksahtaneiden kaveruussuhteiden Bermudankolmiossa. Itämaassa Anja Snellmanin Parvekejumalten teemoja kaiutetaan yhden suomalaisen perheen elämässä. Romaanissa esitetään ja otetaan kantaa suomalaisten muslimien elämään ja kohteluun suomiarjen vapaudessa ja puristuksessa. Holmström onnistuu mosaiikkimaisessa kerronnassaan valaisemaan erilaisuuden taakkaa monipuolisesti hyvien hahmovalintojen avulla. Siinä sivussa, vaivihkaa ja hälyyttävästi, käy ilmi se maailma, jossa nuoret naiset ylipäänsä luovivat.

Itämaassa sisaret Leila ja Samira pyrkivät löytämään oman tiensä aikuiseen elämään uskontoon pakenevan äidin, Espooseen pakenevan isän sekä enimmäkseen vihamielisen ympäristön ristitulessa. Samira muuttaa turvakodin kautta omilleen, ja pyrkii elämään suomalaisen nuoren naisen elämää, vaikka ulkonäkö pettää hänet kerta toisensa jälkeen. Voiko olla tavallinen suomalainen, jos tavalliset suomalaiset katsovat, että et ole ja käyttäytyvät sen mukaan?

Nuorempi sisar Leila puolestaan elää läpi yläastetta äidin kiristäessä kodin sääntöjä ja Leilan liikkumavaraa yhä pienemmäksi etsiessään tietä lähemmäs profeettaa ja jumalaa. Luokan nokkimisjärjestyksessä Leila on alimpana: edes muut koulukiusatut eivät halua liittoutua hänen kanssaan. Miten näillä eväillä voi selvitä järjissään aikuisuuteen ja elämään?

Holmström kuljettaa tyttöjen kohtaloita epälineaarisesti, sillä lukija koukutetaan kirjan pariin selvittämään, mitä toiselle sisarelle oikein tapahtui samalla kun hän seuraa, miten toinen sisar tästä kaikesta selviytyy. Rakenne vaikeuttaa tarinan palasten seuraamista kirjan alkupuolella, mutta toisaalta säästää lukijan runsailta, toisteisilta selityksiltä, joiden houkutusta kirjailija on välttänyt onnistuneesti. Selitysten kohteena ovat uskonnolliset käytännöt tai historia niiltä osin kuin kirjailija ei ole kyennyt selittämään ilmiöitä käytännön esimerkkien kautta.

Itämaa onkin varsin tarinakeskeinen, sisällöltään konstailematon, tähän päivään ankkuroituva nuorten (aikuisten) romaani, joka käsittelee sitä, miten nuori ihminen joutuu luovimaan kodin kulttuurin ja yleisen kulttuurin välillä. Sekä kulttuurien että juonenkäänteiden jännitteet pysyvät intensiivisinä läpi kirjan. Holmström tasapainoilee perinteisen tyttökirjan ja feministisen chick litin välimaastossa.

Heillä on uudet Guess-laukut, mutta tuntuu kuin [hän] ei oikein jaksaisi roikkua mukana kaikissa käänteissä ja pysyttelee yhä myös viimevuotisessa Guccissa, joka alkaa olla jo vähän kulunut, kun sitä on riepoteltu ympäri koulunpihaa niin monta kertaa. (s. 206)

Islamin tuomat erityispiirteet vallitsevat erilaisuusdiskurssia, mutta tunneilmasto on tuttu melko lailla kenelle tahansa, joka on koskaan joutunut sovittelemaan itseään hiukan eri muottiin riippuen siitä, ollaanko kotona, koulussa vai kadulla. Holmströmin sosiaalisen tarkkailijan silmä havaitsee erilaisuuden kautta myös tyypillisen.

Kauhistuneena hän tönäisi kundin pois, ja kundi levitti kätensä ja hoippui taaksepäin. Silmät olivat puoliksi kiinni, ja kundi oli niin kännissä että pysyi tuskin pystyssä. Musiikki jyskytti hänen päässään, rumpupalikat tuntuivat hakkaavan häntä pienin iskuin ympäri kroppaa: haram, haram, haram, haram. 
 - Pihtari! huusi poika ennen kuin kompasteli matkoihinsa. (s. 113)

Syystä tai toisesta, kirjailija joutuu kirjan lopussa antamaan periksi uskottavan rajoja kolkuttelevalle loppuratkaisulle, joka on paitsi toiveikas, myös järkyttävä. Myös kirjan suomenkielinen nimi hämmentää irtonaisuudessaan. Ruotsinkielinen Asfaltänglar kuulostaisi Asfalttienkeleiksi käännettynä, toisin kuin kirjailija itse uskoo (Bbl, 15.3.2013), kuvaavammalta ja asiapitoisemmalta, etenkin kun asfalttienkeleiden merkitys lasautetaan kirjassa lukijan kasvoille. Holmströmin feministinen pohdinta, joka puoltaa paikkansa romaanissa erinomaisesti, ja jota tarkastellaan ansiokkaasti monesta näkökulmasta, annostellaan välillä liian osoittelevasti.

Yhdessä nämä tekijät luovat vaikutuksen, että kirjailijalle ei itselleen olisi aivan selkiytynyt, minkä ikäiselle lukijalle hän kirjoittaa. Toivottavasti kaikenikäiset lukijat löytävät Itämaan, sillä se kertoo koskettavasti ja uskottavasti teinien (noiden aikuisten yhteiskunnan iätiulkopuolisten) elämästä nyky-Helsingissä, jossa monikulttuurisuus asettaa oman äänensä ja paikkansa löytämiselle lisähaasteita.

Näytelmäadaptaatio: Mikko Rimminen,"Nenäpäivä"

Mikko Rimminen: Nenäpäivä (Teos 2010)

Kävimme viime viikolla kirjabloggaajakollegoiden kanssa hiukan viihteellä, sivistyneesti toki. Kohteeksi valikoitui Mikko Rimmisen Nenäpäivä Kansallisteatterissa. Itsehän en ollut tätä Finlandia-palkinnon vuonna 2010 romaania lukenut aiemmin, joten suoritin näytelmän kirjallinen elämys tuoreena mielessä, nyt kun sen ihan varta vasten teatteriin valmistautuakseni luin. Jotkut toki kävisivät kampaajalla tai harjaisivat hampaat.

Nenäpäivä -romaani vyöryttää suomalaiskansallista yksinäisyyttä ja syrjäytyneisyyttä rankalla kädellä, mutta kevyellä otteella. Tajunnanvirtaromaanissa seurataan tavanomaisilta raiteilta hiukan takavasemmalle solahtaneen Irman seilaamista Säästöpankinrannasta keravalaiseen betonilähiöön ja takaisin. Keravalle ensi kerran etsiytyessään Irma sattuu löytämään vahingossa annoksen inhimillistä lämpöä kerrostalo-oven takaa. Siinä paistatellakseen hän omaksuu taloustutkimuskyselijän ammatti-identiteetin, mutta paljastumisen pelko ajaa Irman yhä syvemmälle valheiden verkkoon, samalla kun hän kiintyy kohtaamiinsa keravalaisiin.

Nenäpäivä -romaanissa juoni, tarina ja henkilöhahmot jäävät Rimmisen runoltelevan tyylittelyn jalkoihin. Rimmisen monimutkitteleva, kekseliäinen tyyli jakaltanee lukijoita. Sen voi hyvinkin kokea positiivisena, Finlandia-palkintolautakunta ymmärtääkseni ainakin koki.

Oma lukukokemukseni löytyi jostain tekotaiteellisuuden ja kirjoitusharjoittelun välimaastosta, semminkin kun en keksinyt, miksi romaanin omien elämiensä surkeuden multihuipentumilla kiiveltävät hahmot liekuttaisivat ajatelmiaan teelmäisen teennäisesti. Lisäksi jäin epäilemään (en kyllä täysin vakuuttunut), että jos Nenäpäivästä poistettaisiin kielellinen kikkailu, jäljelle jäisi yhdentekevää vellaamista.

– Ei se helppoa ole, sanoin jotenkin jäykästi. – Istua kaiket päivät kotona. Jälkimmäiseen lauseeseen takertui jostain sävy jota poika olisi varmaan luonnehtinut diplomaatilliseksi, ja jostain syystä siinä tuli sitten nopeasti kauhistuneeksi sanomisiaan, että oliko tullut joutopuhepaineissaan jotenkin tölväistyä, loukattua, sehän se kun juurikin taisi istua kaiket päivät kotona, Irja. Ei siinä oikein tainnut auttaa sekään että minuthan sitä olisi tietysti voinut nimittää vaikka miksi kotonaistumisprofessoriksi, -neuvokseksi, -tirehtööriksi, tai -asiantuntijaksi, eihän Irja siitä mitään tiennyt, ja vaikka kuinka olisi tehnyt mieli puhella sen kanssa ihan yhdenvertaisesti kaikista niistä pitkistä, tomuisista, hiljaisista päivistä yksin kotona niin sillehän minä olin siinä paraikaa niin kuin töissä. (s. 161-162)

Kansallisteatterin näytelmällinen sovitus romaanista vaikutti erityisen mielenkiintoiselta, sillä pahat mielessä menin sen katsomaan. Odotukseni täyttyivät, vaikka eri osin kuin olisin kuvitellut.

Nenäpäivän tarina toimi näytelmäksi kondensoituna hyvin: romaani oli tunnistettavissa näytelmästä. Kirjan pitkäpiimäisyys oli muokattu väliin jopa liiankin vauhdikkaaksi pörähtelyksi eri kerrostalojen luukuissa. Runollisuus oli karsittu pois kokonaan, ja hahmot vedetty slapstickiksi.

Kirjan herättämät mielikuvat hahmoista eivät toteutuneet näytelmässä. Osa hahmoista tuntui liian vanhoilta tai nuorilta kirjan herättämiin mielikuviin verrattuna. Lisäksi nykyään niin muodikas minimalistinen (= halpa) lavastus meni minimalistisuudessaan niin pitkälle, ettei edes kirjan lukenut ottanut väliin heti selvää, missä ihmeessä oikein mentiin. Näytelmään oli huolittu kohtauksia etenkin romaanin alusta, ja loppu kuljettiin pikakelauksella. Tässä oli tehty paljon hyviä valintoja, sillä Rimmisen romaanissa juuri lopussa jahkataan päähenkilön etsikkoaikaa kielen pauloissa hikihelmeillen.

Vahva komediallisuus ei peittänyt Nenäpäivän yksinäisyyden teemaa, vaikka siitä satunnaisella kohelluksella ja etenkin komedialliseen traditioon sopivaksi vedetyllä heppoisella loppuratkaisulla löydettiin monenlaisia sävyjä. Enimmäkseen kuitenkin sellaisia, joissa pienetkin yhteisymmärryksen hetket lämmittävät sielua pitkään.

***

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Kansi: Johannes Nieminen

Teos 2010

339 s.

Mikael Niemi: Veden viemää

Mikael Niemi: Veden viemää (Like 2013)

Mikael Niemen Veden viemää on nykyaikaan sijoittuva katastrofiromaani, joka tarkastelee hengenhädässä olevien ihmisten erilaisia selviytymiskeinoja. Mikä pitää ihmisen pinnalla? Mikä saa ihmisen taistelemaan epätoivoisessa tilanteessa viimeiseen sekuntiin saakka? Kuka selviytyy hengissä? Mikael Niemi vyöryttää romaanissaan paitsi valtoimenaan hyökkävää Luulajanjokea myös kokoelman nopein vedoin maalattuja ihmisluonteita ja -kohtaloita, joista vuotavat juonen edetessä läpi kliseiset arkkityypit. Veden viemää koukuttaa lukijan hektisillä näkökulmanmuutoksillaan ja nopeilla leikkauksillaan katastrofielokuvan tyyliin.

Syystulvivan joen yläjuoksuilta lähtee ketjureaktio, joka juoksuttaa niin jokivarren padot kuin ihmisetkin kumoon yksi toisensa jälkeen. Turva-alan yrittäjä, akvarellikurssilaiset, keski-ikäinen helikopterilentäjä, hänen kipakka ex-vaimonsa ja ensimmäisellä kolmanneksella hehkuva tyttärensä joutuvat kukin tahollaan ensimmäisten joukossa mittelemään selviytymistaitojaan ja -tahtoaan tulvan kylmässä kyydissä. Jossain vaiheessa katastrofivaroitusten saapuessa alajuoksulle kaupunkeja aletaan evakuoida. Joukkoevakuointi synnyttää valtaväylille pusertuvan ihmistulvan, jossa vain vahvimmat selviytyvät päämääriinsä.

Niemen suoraviivainen kerronta ja napakat anekdootit rytmittävät tehokkaasti yksittäisten ihmisjuonten etenemistä. Joen nielaistessa yhä enemmän maata ja väkeä joessa tapahtuu onnekkaita ja epäonnekkaitakin kohtaamisia, joissa ihmisluonnetta mitellään itseään, luontoa ja toisia ihmisiä vastaan Maslown tarvehierarkian puitteissa, libidon ja thanatoksen puristuksessa.

Luin Mikael Niemen Veden viemää kerralla. Tämä on olennainen fakta kirja-arviossani, koska olen viimeksi lukenut kirjan yhtä soittoa kymmenisen vuotta sitten. Veden viemää todella vei mukanaan kaikessa kiihkeydessään. Toisaalta lukukokemus valui kuin vesi sormien välistä. Laajassa henkilöhahmokavalkadissa ei oikein ollut samastuttavaa, sillä parhaat ja heikoimmat puolensa näyttävissä ihmisarkkityypeissä ei ollut riittävästi inhimillistä tarttumapintaa satunnaisista muisteloista huolimatta. Ikäänkuin ihmiset redusoituisivat riittävän tiukan paikan edessä toiminnakseen.

Kirjan luettuani jäin arvelemaan, mikä Niemen esittelemistä arkkityyppisistä reaktioista olisi lähinnä omaa selviytymistekniikkaani. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ikinä käytännössä selviä.

***

Mikael Niemi: Veden viemää

suom. Jaana Nikula

Kansi: ?

Like 2013

298 s.

Ruotsink. alkup. Fallvatten

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012)

Norjalainen Gaute Heivoll voitti vuoden 2012 Blogistanian Globalia-palkinnon autofiktiivisellä dokumenttiromaanillaan Etten palaisi tuhkaksi. Romaanissaan Heivoll kohtaa oman ja tuttaviensa menneisyyden itseymmärrykseen pyrkivän, elämän sattumanvaraisuuden edessä polvilleen lankeavan ihmetyksen kautta. Itseymmärryksestä kasvaa monisäikeinen, tiheätunnelmainen  inhimillisyyden tutkielma, joka hurmaa sileällä, kaikki aistit huomioivalla rehdillä kerronnallaan.

Kuvassa oli muitakin lapsia, kaikilla palava kynttilä käsissä. Kului neljä viisi sekuntia.  Sitten äkkiä. Sehän olen minä. Sinä hetkenä se alkoi,sinä hetkenä kun näin pojan joka lauloi mitään aavistamatta. Katsoin itseäni, tuijotin omia kasvojani monta sekuntia tietämättä kenet näin. ... Kuva minusta itsestäni pitelemässä pientä, levollista liekkiä, joka nousi kuin melkein suoraan kädestäni, johti siihen että eräänä iltana kesäkuun alussa tiesin mitä tekisin. (s. 23-24)

Etten palaisi tuhkaksi kertoo rinnakkain kahden paikallisesta tuppukylästä kotoisin olevan pojan kasvutarinat. Poikia yhdistää niin kunnollisuus kuin ulkopuolisuus, sillä kumpikin heistä pyrkii elämään mahdollisimman kiltisti, mutta kumpikaan heistä ei oikein tahdo päästä sisälle kyläympyröihin. Ulkopuolisuuden kirous kasvattaa sisäistä painetta, jonka purkautuminen vaatii uhrinsa.

Etten palaisi tuhkaksi -romaanin jännitysnäytelmänomainen historiallinen tausta perustuu Gaute Heivollin syntymävuonna hänen kotipitäjäänsä piinanneeseen murhapolttojen sarjaan ja sen selvittelyyn. Kirja on kuitenkin pikemminkin kasvukertomus kuin jännäri, sillä syyllinen paljastuu varsin alussa. Kasvukertomusten avulla kirjailija rinnastaa murhapolttajan tarinan omaansa kysyen, miten tässä näin kävi. Hän näkee yhtäläisyyksiä rakastavissa perheissä, lapsuuden harrastuksissa ja kiinnostuksen kohteissa ja toisaalta myös kriiseissä sekä vaikeuksissa.

Siinä missä kirjailija tuntee oman tarinansa läpikotaisin, toisen pojan tarinaan jää Heivollin empaattisimmista ja tarkimmista tutkimusyrityksistä huolimatta aukkoja. Omasta tarinastaankin Heivoll joutuu välttämättä poimimaan rusinat, eikä hän Proustiksi pyrikään. Hypoteettisyys on kuitenkin Etten palaisi tuhkaksi -romaanissa kiehtovaa. Vaikka on pelottavaa, ettemme tiedä, läpikotainen selvitys olisi kuitenkin vaikuttanut epäuskottavalta. Yhä uudestaan ja uudestaan nousee kuitenkin ajatus, että tasapainoisen ihmisyyden toteutumisen ehtona on aito yhteys niin omaan itseen kuin toisiinkin ihmisiin. Kun toinen näistä on heikoilla, toinen voi paikata.

Ystäväni. Minun on saatava kirjoittaa tämä, etten palaisi tuhkaksi. (s. 306)

***

Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin: Reeta, Arja, Laura, Anki, Leena, Hanna, Katja, Sonja, Liisa, Paula, Erja, Maria, Susa, Aletheia, Karoliina, Rva Kepponen, Jenni, Tuulia, Minna, Minna J., Anna Elina, ja Mari A.

***

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Suom. Päivi Kivelä

Kansi: Anna Makkonen

WSOY 2012

307 s.

Norjank. alkup. Før jeg brenner ned