David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchell: Pilvikartasto (Sammakko 2012)

David Mitchellin Pilvikartasto on loistava kerrontataiteen timantti, joka pohtii  ihmisluonnon pysyvyyttä taiteillessaan historian, nykypäivän ja tulevaisuuden mentaliteettien fiktiitivisissä kulminaatiopisteissä. Romaani sisältää kuusi tarinaa, jotka limittyvät toisiinsa ja kaatuvat toistensa syliin kuin romahtava korttitalo. Vesa Suomisen suomennos tavoittaa alkuperäisen tyylipuhtaasti siitä huolimatta, että Mitchell on romaanissaan käyttänyt historiallisia puheenparsia ja keksinyt oman kreolikielensä. Tämä on yksi niitä kirjoja, jonka haluaisi lukea uudelleen ja uudelleen ensimmäistä kertaa.

Pilvikartastoa on vaikea selittää avaamatta tarinaa liikaa (eli jos haluat yllättyä ja ällistyä, tämä kappale kannattaa varmaankin jättää väliin). Sen kuuden tarinan päähenkilöt vievät romaanin alkuosassa eteenpäin, sekä toisintavat, ihmisluonnon taipumusta hyväksikäyttää kanssaihmisiään, mutta toisaalta myös auttaa kanssaihmisiään. Tämä hämmästyttävä dikotomia yhdistää kaikkia kirjan toisiinsa lomittuvia tarinoita. Notaari Adam Ewingin 1800-lukulaisessa matkapäiväkirjassaan kertomaa liikematkaa Tyynellä valtamerellä lukee toisen maailmansodan jälkeisessä Bruggessa säveltäjä Frobisher , joka kirjoittaa kirjeitä fyysikko Sixsmithille, jonka kohtaloa selvittelee -70-luvulla lehtinainen Luisa Rey, joka on päähenkilönä romaanissa, joka on nyttemmin lähetetty kustantaja Timothy Cavendishille, joka joutuu vangiksi vanhainkotiin, jossa hänelle tuo lounaan sukupuolettoman robotin oloinen tarjoilija. Seuraavaksi seuraamme sukupuolettoman tarjoilijarobotin, Sonmi-451:n tarinan oratiotaltiota, jota käytetään lasten leluna ja uskonnollisena symbolina kaukaisen tulevaisuuden dystooppisessa kyläyhteisössä.

Ihmiskunnan historian läpi soljuvan kirjallisen jäämistön (jos näin nyt voi sanoa) lisäksi päähenkilöitä yhdistävät muutkin tekijät, joiden periytymistä sukupolvien yli Mitchell pohtii Pilvikartastossa. Mikä oikein saa ihmisen olemaan ihmiselle susi? Kuka saa määritellä, kenelle käy paremmin tai heikommin, mikä ajaa ihmisen olemaan julma toiselle? Mitchell ei päädy helppoihin heittoihin, vaan näyttää tarinoidensa avulla sosiaalisten hierarkioiden ja henkilökohtaisten suhteiden muodostamia verkostoja kunkin kertomuksen aikakaudelle tyypillisten tilanteiden avulla.

Ali-ihmisslummit motivoivat alempien luokkien kuluttajia osoittamalla heille, mikä koituu niiden osaksi, jotka eivät onnistu kuluttamaan rahaa ja tekemään työtä kunnon kansalaisten tavoin. (s. 429)

Myös kirjan tarinoissa heijastuu kirjailijan tarkka historiatietoisuus: niistä jokainen on kirjoitettu ajassaan uskottavalle äänelle, joka on kerrottu aikakaudelle tyypillisellä tyylillä. 1800-lukulainen matkakertomus, -70-luvun dekkari ja kirjoitustaidottoman taatan kyläyhteisössään kertoma tarina ovat erityisen tyylipuhtaita kokonaisuuksia, vaikka jälkimmäinen on kielenkäytöltään haastavaa luettavaa runsaiden kirjailijan keksimien uudisilmausten takia. Siinä, missä todellisille historiallisille ilmaisutavoille on useimmilla lukijoilla jonkinlaista kokemusta lukemista helpottamassa, Pilvikartaston futuristiset scifi-tarinat joutuvat kannattelemaan toisiaan ja ne tekevätkin sen erinomaisesti. Suomentaja on selviytynyt tuskallisen vaikealta vaikuttavasta tehtävästään äärettömän hyvin, sillä erilaiset historialliset tyylit ja äänet pitävät kutinsa pilkulleen myös suomeksi.

Rakenteellisesti Mitchellin romaani on mestarillinen. Draaman kaaren voisi visualisoida Fuji-vuoreksi, sillä ensimmäiset viisi tarinaa etenevät kronologisesti, mutta jäävät kesken huippukohdissaan. Seuraava tarina sitoutuu aina edellisen loppukohtaan, kuudes tarina näyttää kaikkien tarinoiden kronologisen lopun ja sen jälkeen aiemmat tarinat jatkavat siitä mihin jäivät. Kuulostaa postmodernilta kikkailulta, mutta Mitchellin toteutuksessa rakenne toimii uskomattoman hyvin lukijan liidellessä tarinoiden ja eettisten pohdintojen laineilla silloinkin kun kirjailija huomauttaa näiden olevan vain kuvitelmaa.

Me emme pysy kauaa kuolleina. Kun Lugerini päästää minut menemään, seuraava syntymäni koittaa yhden sydämenlyönnin päästä. Kolmentoista vuoden kuluttua tästä päivästä me tapaamme taas Greshamissa, kymmenen vuotta myöhemmin minä olen taas tässä samassa huoneessa, pitelen tätä samaa asetta, kirjoitan tätä samaa kirjettä, päättäväisyyteni yhtä täydellinen kuin monipäinen sekstettoni. Sellaiset elegantit varmuudet lohduttavat minua. (s. 625)

***

Wachovskin veljesten tekemä elokuva Pilvikartastosta saa Suomen ensi-iltansa perjantaina 1.3.2013. Odottelen mielenkiinnolla, miten tästä romaanista on kyetty tekemään elokuva, mutta kirja antaa odottaa visuaalista ilotulitusta.

***

David Mitchell:  Pilvikartasto

Suom. Vesa Suominen 

Kansi: Riikka Majanen

Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2012

676 s.

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgrenin kynästä ovat lähtöisin tusinat lastenkirjallisuuden rakastetuimmista hahmoista. Punatukkainen Peppi Pitkätossu seikkaili aluksi 1940-luvun lopussa pitkissä satukirjoissa Peppi Pitkätossu ja Peppi aikoo merille, mutta muutti myöhemmin Ingrid Vang Nymanin iloisiin kuvakirjoihin. Muistan nämä kirjat lapsuudestani kommelluksekkaina ja erittäin hauskoina, mutta onko aika kohdellut alkuperäistä Peppiä kaltoin?

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu (WSOY 2005)

Kaikki alkaa, kun Peppi Pitkätossu muuttaa ruotsalaiseen pikkukaupunkiin Lampisen sisarusten Tommin ja Annikan naapuriin hänen isänsä Kapteeni Pitkätossun kadottua merillä. Peppi asustelee Huvikummussa yhdessä hevosen ja Herra Tossavaisen kanssa, eikä alistu sosiaalitoimen huollettavaksi, koulun kouluttamaksi tai "lasten kuuluu näkyä, ei kuulua" -periaatteen hiljentämäksi. Itsenäistä elämää edesauttavat niin laukullinen kultarahoja kuin se, että Peppi on maailman vahvin tyttö. Peppiä voisikin tässä mielessä luonnehtia lapsiaikuiseksi tai supersankariksi.

Peppi on luonteeltaan nenäkäs, toimelias ja hyväsydäminen: hän kertoo hurjia juttuja, elää hetkessä, selviytyy kiperistä tilanteista ja järjestää ystävilleen ja kaupungin lapsille iloisia yllätyksiä. Peppi-kirjat Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille, ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä näyttävät kohtauksia Pepin, Annikan ja Tommin seikkailuista niin kotipihalla, kaupunkireissuilla, kuin eksoottisella Etelämeren saarellakin.

Peppi tuntuu edelleen ajankohtaiselta tematiikkansa ansiosta. Pepin lapsiaikuisuuden korostaminen tuntuu välillä raadolliseltakin Tommin ja Annikan kantaessa huolta Pepin yksinäisyydestä. Kirjan kirjoitusaikana lapsiaikuisia oli paljon, ja niin tuntuu olevan nykyäänkin, tosi eri syistä. Toisaalta selkeästi lyhyin kohtauksittain etenevän kerrontatapansa ansiosta ikävät tai tunnelataukseltaan pelottavatkaan pohdinnat eivät kestä kauaa ja niitä seuraa aina valoisampi tai iloisempi tilanne.Lindgrenin kyky samastua ensi kertaa omia siipiään kokeilevaan lapseen on ilmiömäinen.

Näin äiti-ihmisen näkökulmasta mitä-huvittaa -filosofialla elelevä Peppi on hiukan pelottavakin hahmo. Toisaalta tekisi mieli pakottaa Peppi syömään terveellisemmin ja käymään koulua, toisaalta taas ihailee tahtomattaankin Pepin hyviä tekoja ja ilmiömäistä itsesäätelyä esimerkiksi rahankäytön suhteen. Kaiken kaikkiaan Lindgrenin sanoma siitä, ettei elämää tarvitse elää samalla tavalla kuin kaikki muut, tuntuu vapauttavalta. Pepin elämänasenne, jossa ystävät ja arkinen ilonpito ovat tärkeimpiä, vaikuttaa yleisesti ottaen hyvin kannatettavalta.

2,5 -vuotiaalle lapselle lukiessani joudun jonkin verran sensuroimaan Lindgrenin tekstiä: jotkin kohtaukset ovat liian pelottavia tämän ikäiselle lapselle, ja lisäksi kaikki Lindgrenin sanasto ei ole kestänyt ajan hammasta. Myös Etelämeren saaren asukkaiden kuvaus on väliin liian roisia nykymakuun lainaillessaan "jalo villi, valkoinen sivistäjä" -kuvastosta. Itse lukevia lapsia Peppi-kirjat saattavat hämmentää, sillä ne vilisevät kirjoitusvirheitä tyyliin "vaarallisuus -> varallisuus".

Ingrid Vang Nymanin kuvat tarjoavat mukavia hengähdyshetkiä anekdoottien lomaan. Kirjojen kohtauksellinen etenemistapa tekee niistä erinomaisia luettavia nopeasti kyllästyville tai satunnaisessa kohdassa nukahtaville kokijoille, sillä lukemisen voi lopettaa mainiosti kesken luvun, ja aloittaa seuraavana päivänä uudelleen.

***

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu
Astrid Lindgren: Peppi aikoo merille
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu Etelämerellä
Suom. Laila Järvinen
Kuvitus: Ingrid Vang Nyman
WSOY 2005
140-160 s.

Kirjaläppää: Kriitikko laittoi pahan

Olin juuri kirjoittamassa ihan tavallista kirjabloggausta, kun Hesarin Nyt-liitteessä lykäji  kolumnia (<- linkki).

"Niin että jos tahdot mieleisekseni kirjailijaksi, tässä neuvo: työläisammattia ei tarvitse hankkia. Mutta panosta nykyaikaan." (Sanna Kangasniemi, Nyt-liite, 15.2.2012)

Jäi se bloggaus kesken. Sapetti.

Facebookissa eräs tuttavani arveli tätä niin kutsutuksi ironiaksi, jopa itseironiaksi. Jäin makustelemaan kirskuttelemaan hampaitani. Mille yllä mainitussa tekstissä oikeastaan naureskellaan?

1. Hienovaraista ironiaa ymmärtämättömälle lukijalle?
2. Historialliselle romaanille ja scifille?
3. Aristoteliselle draaman kaarelle?
4. Tekemällä tehdylle kehyskertomukselle?
5. Tekotaiteelliselle kielenkäytölle?
6. Puhetyyliselle kielenkäytölle?
7. Korkea- ja matalakulttuuriin jaolle?
8. Kriitikoille?
9. Kirjailijoille?
10. Kriitikkojen nuoleskelemiselle?

Muista viis, mutta että vaihtoehto 10 on edes mahdollinen tulkinta, vaikka se uusintaa kirjailija-kriitikkosuhteen epämiellyttävää voimaepätasapainoa mitä vastenmielisimmin.

Mistähän yleinen huono kuva ammattikriitikoista mahtaa olla syntynyt?

Hyvää ystävänpäivää!

Ystävänpäivänä on tapana muistaa ystäviään ja rakkaitaan. Kirjabloggaajan rakkauskirje luotettavalle ja edelleen ihmeellisen yllättävälle ystävälle löytyy täältä http://kirjasfaari.fi/2013/02/kirjalappaa/.

Oikein hyvää ystävänpäivää kaikille lukijoille! Olette parhaita <3!

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Miina Supinen: Apatosauruksen maa (WSOY 2010)

Miina Supisen novellikokoelma Apatosauruksen maa nyrjäyttää ihan tavallisen suomalaisen arjen hiukan vinksalleen mitä inhimillisimmillä tavoilla. Kokoelman 21 novellia raportoivat henkilökohtaisesta näkökulmasta katsellen, miltä elämä maistuu. Supisen kevyt eläytyminen novellien päähenkilöihin ja tarkkaileva tunnelmointi riemastuttaa lukijaa läpi kokoelman.

Se katto, se ruma pilvikatto, joka oli peittänyt koko kaupungin, aiheutti minulle ahtaanpaikankammon. Ja sitten aina joku sietämätön lande alkoi kertoa, kuinka hänen kotopuolessaan oli paremmat talvet. Aivan kuin se olisi hänen ansionsa. Ja mikä muka on parempi talvi? Sellainen, joka ei tule ollenkaan? (s. 159)

Apatosauruksen maassa Supinen tarkkailee ja kommentoi arkisen elämän ilmiöitä. Hän vinksauttaa tavanomaisen mielenkiintoiseksi liiottelun avulla: elämän absurdius näyttäytyy näissä novelleissa kirsikkana kakussa, toteutuneina haaveina tai todellisina keinoina. Väsynyt äiti saa lapseensa painovoimankumoamisnapin, performanssitaiteilija ja suuhygienisti löytävät yhteisen sävelen ja kaamosmasennus paranee kertakaikkiaan kirkasvalolampulla. Novellikokoelma on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä liikutaan elämäntaiteen ja kolmannessa ihmissuhteiden moninaisilla tasoilla. Keskimmäinen, löyhästi äitiyden ja lapsiperhetematiikan ympärillä kiehnäävä osa, miellytti minua eniten.

Lapsi kurotteli pöydän yli ja silitti avokämmenellä paistia, vaikka tiesi, ettei se ollut hyvien tapojen mukaista. Ymmärsin häntä hyvin - jokin siinä paistissa oli niin kiinteää ja eloisaa, että teki mieli silittää. "Norsu! Norsu!" lapsi sanoi. (s.96-97)

Supisen novellit ovat elämänmakuisia, mutta eivät liian. Ne ovat vaivattomia ja mutkattomia lukea, mutta jättävät kuitenkin jälkeensä painaviakin ajatuksia. Apatosauruksen maa ei kahlitse lukijaa tavanomaiseen, muttei myöskään pakota suhteeseen uskomattoman kanssa. Tämä hyvin tasapainoinen, velmuileva novellikokoelma viekottelee löytämään satumaisen arjen harmaudestakin.

***

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Kansi: Elina Warsta

WSOY 2010

173 s. 

Juhani Karila: Gorilla

Juhani Karila: Gorilla (Otava 2013)

Juhani Karilan esikoisnovellikokoelma Gorilla hyökkää suomalaiskansallisella maagisella realismilla. Jälki muistuttaa Julio Cortázarin hengentuotteita, sikäli mikäli Cortázar olisi isketty keskelle suota seuranaan leijonapullo, lenkkimakkara ja Arto Paasilinna. Kokoelman 12 vaihtelevanlaatuista novellia pitävät otteessaan hengästyttävän vauhdikkailla hypähtelyillään arkipäiväisestä uskomattomaan, sotakertomuksista pornoon, hupaisasta haikeaan.

Uistelussa venekunnan työnjako oli seuraava: Teppo ohjasi venettä ja valvoi potkurivirtaan kiinnitettyä vapaa. Kivi piti Tepon olemassa ja tappoi haukia. Jalkapalloilija valvoi oikealle ja vasemmalle viritettyjä vapoja.                                                                                                               
 Haukien työ oli tarttua uistimiin. Hauet eivät työskennelleet hyvin. (s. 41)

Gorillan 12 novellissa liikutaan hyvin erilaisissa ympyröissä. Osa novelleista sijoittuu maalais-, jopa erämaisemiin, osalla on tutuntuntuisia akateemisia kokemuksia taustallaan ja jotkut ottavat kantaa taidekokemukseen. Myös absurdin taso vaihtelee kevyestä toden ja epätoden välisellä viivalla hypähtelystä täyteen absurdismiin. Novelleja yhdistää lähinnä Karilan tyyli, napakoiden päälauseiden kuumeinen vyöryttäminen onnettomaan loppuun saakka. Loppujen kaavamainen onnettomuus onkin Karilan suurin heikkous, sillä yksi maagisen realismin suurin ilon aihe lukijalle on täydellinen arvaamattomuus.

Juuri muita heikkouksia ei tässä novellikokoelmassa olekaan. Riippumatta siitä, arvottaako tappajakanan eksistentialistisen järkytyksen korkeammalle kuin pianonsoitonopettajan uudelleensyntymisen sadomasokistisen seksin kautta tai akateemisen Platonin luolan, Gorilla villitsee alitajuntaa koettelemalla etuaivolohkon tavanomaisia kytkentöjä. Gorilla vaatii astumaan epämukavuusalueelle ja hyppäämään käsittämättömän kyytiin.

***

Julkaisimme muuten Kirjanurkan Kirsin kanssa arvostelumme yhtä aikaa. Miten Kirsi arvosti?

***

Juhani Karila: Gorilla

Kansi: Safa Hovinen

Otava 2013

140 s.

Melanie Gideon: Vaimo 22

Melanie Gideon: Vaimo 22 (Gummerus 2012)

Melanie Gideonin romaani Vaimo 22 on tilitys keski-ikäisen naisen kasvamisesta eroon kaikesta, mikä on hänelle tärkeää. Vaimo 22 on teknisesti ottaen onnistunut kirja: monien tyylilajien käyttö selittyy tarinansisäisesti, kirjan nostamat teemat ovat yleisinhimillisiä ja hahmotkin melkolailla uskottavia. Lähes loputon emotionaalinen vellaaminen kuitenkin lähmäyttää lukukokemuksen itsesäälinsekaiseksi.

Vaimo 22 keskiössä ovat päähenkilön oman pahan olon vatvominen, sen sälyttäminen perheenjäsenten niskoille mitä banaaleimmilla keinoilla sekä jatkuva nettaaminen. Alicella on menestynyt aviomies, teinilapset, koira, talo ja osa-aikatyö alakoululaisten ilmaisutaidon opettajana. Oikeasti hänestä piti tulla Oikea Näytelmäkirjailija, mutta ensimmäisen näytelmän saaneiden murska-arvioiden jälkeen Alice ajautui elämään unelmiaan pienempää elämää. Säästöliekin katkeroittama Alice on nelivitosena ajautunut niin ahtaalle ja etäälle läheisistään, että pelastus tuntuu löytyvän mieluiten salasuhteesta.

79. Minusta tuntuu, että kaikilla on jossain vaiheessa oma vuoronsa: olla kulisseissa huolehtimassa lavasteista, näytellä sivuroolia, olla kuorossa ja näytellä pääroolia. Lopulta päädymme katsomon pimeyteen kasvottomina ihailemaan näytelmää. (s. 281)

Kirjailija on onnistunut änkemään Vaimo 22:een runsaasti uskottavaa kuvausta keski-ikäisten naisten elämästä, jossa itsesäälivellaaminen saattaa hyvinkin olla elämän keskeinen sisältö. Kirjailijan chick litmäinen ote antaa kuitenkin alusta lähtien ymmärtää, että parempaa on luvassa. Taite parempaan tapahtuukin noin sivulla 370, josta lähtien lukijan eteen vyöryää onnellisten juonenpäättelyjen tulva.

Romaanin emotionaalisen sisällön yksinuottisuuden lamaavaa vaikutusta keventävät romaanin monet tekniset ratkaisut. Facebook-keskustelut, näytelmänomaiset kohtaukset, google-haut ja tavanomainen proosa limittyvät yhtenäiseksi tarinaksi ja selittyvät osin päähenkilön taiteellisilla pyrkimyksillä. Itseapumaista sisältöä tuodaan päähenkilön läpikäymän kyselykaavakkeen avulla. Sen kysymykset löytyvät liitteenä kirjan lopusta. Teknisen sekametelisopan lisäksi iso fontti ja väljä taitto tuovat keveyttä lukukokemukseen.

Harvat chick lit -kirjat tekevät näin suuren vaikutuksen. Johtuu mahdollisesti välittömässä tulevaisuudessa uhkaavasta omasta keski-ikäistymisestäni, mutta koin tämän kirjan ranteet auki -tason masennuskokemukseksi. Tällaisetkin kokemukset voivat olla kuitenkin hyödyllisiä: kirja on vahva puhe katkeruuteen vajoamista ja jaettua itsesäälittelyä vastaan ja perheenjäsenten välisen yhteyden rakentamisen ja jatkuvan ylläpitämisen puolesta.

***

Melanie Gideon: Vaimo 22

Suom. Paula Takio

Kansi: ?

445 s.

Gummerus 2012

Engl. alkup. Wife 22