Kirjaisaa vappua!

© Taika / Kirjasfääri

Lazarillo de Tormes

Lazarillo de Tormes (Faros 2012)

Lazarillo de Tormes on tuntemattoman kirjailijan loihtima, katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalle päätynyt 1500-lukulainen romaanikirjallisuuden esivanhempi. Arto Rintalan raikas suomennos vie mukaan renessanssi-Espanjaan, veijaritarinaan, josta hyökyy päälle historiallinen todellisuus ruumiillisuudessaan ja henkisyydessään.

Lazarillo de Tormes, Tormesjoen pikku Lasarus, on samanaikaisesti omaelämäkerrallinen kertomus päähenkilön seikkailuista ja ylistyskirje hänen nykyiselle isännälleen. Tällaiset ylistyskirjelmät, niin julkaistut kuin yksityisesti esitetyt ovat uuden ajan alulle tyypillisiä ja niitä näkee esimerkiksi tieteellisten julkaisujen esipuheissa. Lazarillossa tuntematon kirjailija  hyödynsi ylistyskirjeen muotoa ja laajensi sen monipolviseksi moraalisesti ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaksi veijaritarinaksi. Lisäksi hän hyödynsi vielä uutuuttaankiilltelevää keksintöä, kirjapainotaitoa ja saattoi näin katolista kirkkoa kritisoivan ja nolostuttavan kertomuksensa kaiken lukevan kansan saataville. Anonymiteetti oli tarpeen kirjailijan pakoillessa paikallista inkvisitiota.

Lazarillo on palvelija, joka jo pikku poikana joutuu lähtemään kotoaan ja selviytymään hoksnokkansa avulla leivässä vaihtuvien isäntiensä armoilla. Isännät ovat yksi toistaan pahempia:

Monta kertaa ajattelin jättää itaran isäntäni, mutta kaksi syytä sai minut jäämään. Ensinnäkään en voinut luottaa jalkojeni kantavuuteen, sillä niin heikoiksi ne olivat nälän vuoksi käyneet. Toista syytä mietin itsekseni näin: "Minulla on ollut kaksi isäntää. Ensimmäinen yritti tappaa minut nälkään, joten karkasin ja törmäsin tähän toiseen, joka on melkein jo onnistunut saattamaan minut hautaan. Jos minä nyt tuonkin jätän ja sama meininki jatkuu, niin kolmas onnistuu varmasti tekemään minusta selvää." (s. 52)

Lazarillo ennustaakin kohtalonsa oivasti, tapainturmelus vain siirtyy ajan ja isäntien mittaan ruumiillisesta kärsimyksestä myös henkisen rappion ja tekopyhyyden eri ilmentymiin.

Arto Rintalan nykykielinen suomennos taikoo hämmästyttävästi lähes viisi sataa vuotta vanhasta pikareskista reippaan ja hauskan lyhytromaanin, joka vie nykykielisyydestään huolimatta matkalle Lazarillon maailmaan. Ehdoton (mutta nopea) luettava kaikille, jotka ovat kiinnostuneita romaanitaiteen alkuhämäristä tai uuden ajan alun elämästä ja kansankuvasta.

Näistä mietteistä Herra johdatti minut eteenpäin valaisemalla minulle oikean ja tienestejä lupaavan tien. Ystävieni ja ylhäisten herrojen avulla sain lopultakin maksun menneistä kärsimyksistäni ja koettelemuksistani: pääsin valtion virkaan. Ei tässä maailmassa mies muuten pärjää. (s. 106)

***

Anon: Lazarillo de Tormes

Suom. Arto Rintala

Faros 2012

125 s.

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus?

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus? (Atena 2013)

Anne Taintor tekee sarkastista kollaasikitchiä vintage-kuvista. Onhan tässä palautusoikeus?: Joka naisen opas äitiyden iloihin on aikuisten kuvakirja, joka pureutuu äitiyteen lakatuin kynsin ja säihkyvin hampain. Yhden kuvan teokset paljastavat armotta niin äitiyden yhtäaikaisen ilahduttavuuden ja ahdistavuuden, myös amerikkalaisen ja suomalaisen äitiyskulttuurin yhtäläisyyden ja eroavaisuuden. Kulttuurierot vaikuttavat myös käännöksen epätasalaatuisuuteen: jotkut jutut eivät vain käänny luontevasti. Taintorin teoksissa parasta kun on sekä tekstin että kuvan rajat ylittävä tarinallisuus.

Anne Taintor, alkusanojen mukaan itsekin äiti, ymmärtää äitiyden haasteiden päälle. Suurin haaste on äitiyden skitsofreeninen luonne, joka nykykulttuurissa sisältää vaatimuksen lasten huoltamisesta ja hoivasta täydellisesti 24/7, kun toisaalta sitä pitäisi panostaa itseensä, omiin lempiharrastuksiinsa ja parisuhteeseenkin. Satunnaisesti näiden vaatimusten tangentit risteävät: esimerkiksi ruuanlaitto ja sisustaminen ovat täydellisiä, kaikkien osapuolten onnellistamista palvelevia toimia. Äidit, joille ne eivät ole, voivat kihistä omissa epäonnistumisen ja syyllisyydentunnon liemissään, joista Taintorin teokset tuovat hetkellistä helpotusta. Joku sentään ymmärtää, olkoonkin että se on amerikkalainen kitchtavarafirma.

Anne Taintor (Atena 2013)

Tämä läpeensä ironinen sarkastinen konstruktio on niin monisävyinen, että ehkä on parasta jättää tarkemmat analyysit sikseen ja heittäytyä ankaraan nyökyttelyyn, helpotuksen huokauksiin ja satunnaisiin epänaisellisiin röhönauruihin. Ja jos amerikkalainen äitiyssarkasmi ei taivukaan aina suomeksi, voi sekin olla hyvä juttu. Onneksi niillä menee  vielä heikommin kuin meillä.

Oikein hyvää alkanutta Lukuviikkoa kaikille!

Anne Taintor (Atena 2013)

***

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus? Joka naisen opas äitiyden iloihin

Atena 2013

112 s.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013)

Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa pureutuu vanhuuden tragikomiikkaan nyky-Helsingissä jännitysromaania löyhästi mukailevassa muodossa. Lindgren on parhaimmillaan yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti pisteliäässä komiikassa: palvelutalo Ehtoolehdon asukkaat noukkivat elämänsä suolan vanhenemisen lieveilmiöistä ja sivujuonteista. Ne pitävät lukijan viihdytettynä silloinkin kun juonet hyppäävät kutosesta Pitkältäsillan puolivälissä viimeiselle uimareissulleen.

Kuolema Ehtoolehdossa seuraa vireiden yhdeksänkymppisten Siirin, Irman ja Anna-Liisan sekä heidän ikätovereidensa käytännön pakosta leppoistettua elämää yksityisessä palvelutalossa. Hautajaisissa rillutellaan tiuhaan, punaviiniä tissutellaan, korttia laitetaan ja ratikoilla huviajellaan. Palvelutalo näyttäytyy vanhuksille itselleenkin vanhojen ihmisten säilytyspaikkana. Pahin paikka on ryhmäkoti, pelätty dementikkojen loppusijoitusyksikkö, josta pääsee ulos vain jalat edellä. Kuoleman kohdatessa Ehtoolehdon nuoren kokin alkaa paljastua kaikenlaista pienempää ja isompaa väärinkäytöstä. Näitä Siiri ja Irma lähtevät selvittämään yhdessä nahkaliivisen enkelipoika Mikan kanssa, mutta Irmalle käy köpelösti kesken kaiken. Siirin onkin jo aika ryhtyä sankarittareksi.

Kuolema Ehtoolehdossa oireilee dementtisesti: se alkaa komediana, jatkuu jännärinä ja loppuu romanttisena viihdekirjana. Koomiset arvot toteutuvat kuitenkin tasalaatuisesti läpi teoksen, sillä Lindgren nakkelee tiuhaan huomioita vanhustenhoidon tilasta, ikäpolvien suhteesta ja vanhuksista välittämisen nykytasosta.

Hyvä hoitosuhde ei tarkoittanut sitä, että hoito oli hyvää, vaan että vanhuksia oli niin vähän, että he eivät rasittaneet yhteiskuntaa. (s. 159)

Hersyvän komediallisen alun jälkeen romaaniin ilmestyy juonten siivellä yhä tummempia sävyjä. Niissä pahinta on todenmukaisuus: nämä samat huomiot kohtaamme lähes päivittäin aamun sanomalehdissä. Kuitenkin aina tuntuu olevan kyse siitä, että on jonkun muun, esimerkiksi yhteiskunnan, asia tehdä tällekin pöyristyttävälle epäkohdalle jotain. Lindgren herättelee romaanillaan lukijoita tavalla, jolla uutisarvoa metsästävät sanomalehdet eivät voi: välittäkää vanhuksistanne.

Minun kullanmuruilleni ei tulisi mieleenkään ilahduttaa minua mämmillä, eivät he ole koskaan panneet merkille, että mämmi on minun suurta herkkuani. He ovat Kairossa ja Japanissa ja lomallakin hirveän kiireisiä, mutta se taitaa olla tekosyy. Jos on aikaa käydä toisella puolella maapalloa ja hoitaa hevosia, luulisi sitä ehtivän sairaalaankin kertomaan, että minusta on tehty koditon. (s. 244)

***

Kirsi julkaisi arvionsa tästä kirjasta samalla kellonlyömällä, käykäähän katsomassa.

***

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Kansi: Jenni Saari
Teos 2013
302 s.

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät (Otava 2013)

Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät kerii auki yhden perheen sukuhistoriaa kertojan pohtiessa suurta päätöstä elämänsä käännekohdassa. Se virtaa hallitusti historian ja nykypäivän välillä paljastaessaan isien elämänkohtaloita tyttären itseanalyysissa, jossa pyritään ymmärtämään, miten tässä näin kävi ja mihin tästä seuraavaksi suunnattaisiin. Pysytellessään yhden perheen tarinassa Harno onnistuu luomaan nautinnollisen hermeneuttisen kehän*, jonka sondeina toimivat Leonard Cohenin sanoitukset. Kyseenalaiseksi jää, onko tulkinta oikea.

Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi? (s. 235)

Ne jotka jäävät tarttuu psykologisoivan itseymmärryksen poissaolojen, laiminlyöntien ja vaille jäämisten tematiikkaan: syyt sille, miksi minä olen minä, eivät löydy asioista, jotka ovat hyvin ja oikein, vaan asioista, jotka eivät ole. Onneksi kirjailija on luonut mielenkiintoisen sukupolvien ketjun, eikä kirja mene kertojan pahan olon vatvomiseksi. Itse asiassa päinvastoin: kertoja Frida pyrkii valitsemaan tietoisesti, jatkaako sukupolvien ketjua vai pysytelläkö vapaana tulevaisuuden painolastista. Menneisyyden kertaaminen isoisän ja isän jalanjäljissä kulkien ei houkuttele, sillä Frida on itse kärsijä heidän kuvioissaan.

Huikentelevaista. Romantisoivaa. Lähteä nyt Ranskaan miettimään tällaista. Ennen lapset vain tulivat, miettimättä. Kuinka hyvin se sitten toimii? (s. 13)

Cohenin sanoitukset ovat vain pieni osanen Harnon osoitellessa olennaiseen intertekstuaalisuudella, historiallisilla ilmiöillä ja miesten ja naisten rooliodotuksilla. Fridan itseymmärrys kuulostaa hiukan chick lit-mäiseltä, isoisoäiti Sigridin kohtalonhetket hakevat pontta sinisukkaisesta näytännöstä, isoisä Pojun tarina hakee juonta miehisestä seikkailukertomuksesta ja isä Raimon kuva on yhteiskunnallisesti tiedostavan romaanin. Nämä keinot erottavat tarinat toisistaan, ja tyyli pysyy alusta loppuun, sillä historiallista ääntä ei kuulla.

Harno on parhaillaan yksittäisten kohtausten ja juonten kuljettajana. Kokonaisuus kärsii hiukan ymppäämisestä etenkin kirjan lopussa, jossa sivuhahmoon liittyvän luvun irrallisuus häiritsee muuten niin soljuvaa kokonaisuutta, eikä palvele mitään muuta kuin lukijan onnellistamista loppuratkaisua silmällä pitäen. Pieni vika komiassa, kuitenkin. Olen taipuvainen uskomaan bloggaajakollegoiden tavoin, että tämä romaani tulee olemaan tyrkyllä yhden jos toisenkin kirjapalkinnon saajaksi, ja aivan ansiosta. Ne jotka jäävät on vaikuttanut myös Minnan, Marian, Saran, Katjan sekä Hannan ja lähestulkoon kaikki suomalaiset sanomalehtikriitikot.

* ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Hermeneuttinen_menetelm%C3%A4

***

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Kansi: Timo Numminen

Otava 2013

269 s.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti (Teos 2011)

Satu Taskisen yhdenpäivänromaani Täydellinen paisti viiltää perheenjäsenten ja parhaiden ystävien täydellisen henkisen yhteyden puutteen anatomiaan katastrofaalisen perhepäivällisen aikana. Kirjaa lukee tuskanhiki ylähuulella helmeillen: miten hirvittävää, miten kauheaa hintaa joutuu maksamaan henkilökohtaisen haavoittumattomuuden vaalimisesta. Erittäin sujuva, inhimillisiä heikkouksia toistensa perään nakkeleva ja toisaalta niitä lämpimästi ymmärtävä kerronta viettää lukijan alamäestä aallonpohjalle ja rotkoon. Jälkeen jää vihersmoothieaamiaisen onton eläväinen jälkimaku: en tätä etukäteen kaivannut, mutta tämä oli taatusti tarpeellista.

Täydellinen paisti kääntää eksoottisen maahanmuuttajakuvion nurinkurin: suomalainen Taru yrittää sopeutua täydellisesti raivolla itävaltalaiseen elämäänsä vaimona, sukulaisena, naapurina ja työvoimatoimiston henkilönä. Ulkopuolisuuden kokemukset hyökyvät suunnasta jos toisesta: mitä on olla ei-itävaltalainen, ei-suomalainen, ei-mies, ei-äiti, ei-vanha, ei-kelpaava, ei oma itsensä?

Minulta Frau Mutti* kysyi: "Leikki sikseen. Vakavasti puhuen. Saatkos sinä edes tehdä täällä mitään virallisesti, vai olemmeko me nyt sinun rikostovereitasi? Kuuluuko Suomi EU:hun?" (s. 197)

Taskinen kerrostaa ulkopuolisuutta ja yhteyden puutetta kokonaisvaltaisesti. Anoppi ja käly, mies ja naapurinrouva, teini-ikäisestä tiedostajasta puhumattakaan ovat kaikki toisiltaan saavuttamattomissa elämänkokemustensa tai -kokemattomuuksiensa takia. Perhepäivällisestä haetaan jaettua onnen kokemusta, Taru pyrkii yhteyteen täydellisen perinnepaistin avulla, mutta miten luoda yhteys, kun kukaan ei antaudu hyväksyvään vuorovaikutukseen? Pako epäaidosta pakkoläheisyydestä näyttäytyy omiin nurkkiin sinkoilemisina, muistoihin, arvoihin takertumisina, päättymättömänä, klaustrofobisena monologina.

Kokonaisvaltainen ulkopuolisuuden tunteen vyöryttäminen on Täydellisen paistin vahvuus – ja toisaalta heikkous. Taskinen onnistuu niin hyvin toivottomuudessaan, ettei romaanin lukemista tee mieli jatkaa, kun sen käsistään päästää. Hetkittäistä hengähdystaukoa suo satunnainen, usein saksan kieleen liittyvä huumori, mutta mitään parannuskeinoa sisäänrakennettuun ikuiseen yksinäisyyteen ja loputtomaan aidon vuorovaikutuksen etsimiseen kirjailija ei tarjoa. Sen joutuu lukija löytämään itsestään. Ja Täydellisen paistin täydellisen inhimillisen murhenäytelmän jälkilämmössäkylmässä motivaatiota riittää.

Täydellinen paisti voitti vuonna 2011 Helsingin Sanomien kirjapalkinnon.

***

Teoksesta ollaan oltu useampaa mieltä. Siitä ovat aiemmin kirjoittaneet mm. Booksy, Jori, Susa, Minna, Kirsi, Erja, Leena Lumi, Arja, Ina ja Karoliina.

***

* Frau Mutti, suomeksi "Rouva äiskä" on kertojan anoppi.

***

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Kansi: Juha Numminen

Teos 2011

307 s.

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (WSOY 2013)

Orvokki Leukaluun urakirja vastaa moniin päivänpolttaviin kysymyksiin työelämän todellisuudesta fiktiivisen ammatinvalintapsykologin Orvokki Leukaluun miittasorvalinkuuloisella äänellä. Kirja sisältää niin radiossa aiemmin kuultuja kuin uusia näkemyksiä ammatillisten haasteiden ja henkilökohtaisen kasvun selättämiseen tehostamiseen. Miina Supisen iloisen hävyttömästi nyrjähtänyt huumori puree ja ravistaa myös kirjallisessa muodossa, vaikka Miitta Sorvalin intonaation kuvitteleminen sisäisenä lukijanäänenä auttaa kiepauttamaan hymähtelyn hörönauruksi.

Keskijohdon kärsimyksistä puhutaan liian vähän. Ilkeistä esimiehistä jauhetaan kaiken aikaa, mutta harva kehtaa sanoa ääneen, että alaiset ne sitä varsinaista pohjasakkaa ovat. Alaisilla on monopoli purnaamiseen, vaikka juuri heidän epäpätevyytensä on syynä useimman firman [sic?] alamäkeen.     (s. 106)

Orvokki Leukaluun urakirja irvailee työelämälle ja sen inhimillisille lieveilmiöille: työelämän osallistujille ja sen laidoilla keikkuville teineistä urakonsultteihin. Orvokki hahmona on yksi näistä kaikentietävistä oman tangenttinsa elämänuraohjaajista, joka henkilökohtaisella karismallaan personalisoi, mikä on juuri sinulle hyväksi. Orvokki ei verhoudu asiantuntijailusta seuraavaan objektivisuuden panssariin vääntäessään uskonnonopettajasta broilerinkasvattajan, hahmottellessaan insinöörille henkilökohtaisen brändin ja kikkakolmostellessaan konsulentille suuremman provikan. Orvokin uraehdotukset ovat usein kekseliäitä, toisinaan kliseisiä, mutta kaikki tyynni ne kumpuvat rehellisesti Orvokin yltiöitsekkäistä, omaa subjektia korostavista lähtökohdista.

Orvokki Leukaluun urakirja eroaa positiivisesti tavanomaisesta itseapukirjallisuudesta näyttämällä huumorin keinoin, miten muiden, asiantuntijoidenkin, ohjeet ovat aina heistä ja heidän elämänkokemuksestaan lähtöisin. Hiukan epätasalaatuisessa kokoelmassa kulkee punaisena nuorana, että eniten kannattaa kuulla omia kykyjään, toiveitaan ja unelmiaan. Toki siinä sivussa on syytä tutkailla, mitä mahdollisuuksia on, tai mitä mikäkin ammatti tai ura mahtaa arkisessa puurtamisessa sisältää, mutta tärkeintä kuitenkin on ohjata omaa kohtaloaan. Eikä haittaa, jos se omin ei ole aina hallussa, tuntuu Supinen lohduttelevan naurun takaa. Ei ole Orvokillakaan.

[V]uokrattavan pomon tehtävä on astella ankaran näköisenä freelancerin makuuhuoneeseen ja pitää hänet ruodussa.                               
Pomo tarkkailee freelancerin työtä, kommentoi sitä, asettaa aikatauluja, muistuttaa, että työ on todella tehtävä, eikä passaa olla koko päivää facebookissa vaikka siellä onkin kissan kuvia ja kiinnostavia juttuja sieniretkistä. Vuokrapomo voi myös huomauttaa, että itse itsensä työllistävän olisi syytä käydä joskus silmälääkärissä, vaihtaa työtuolia tai kalsareita.
(s. 90)

***

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Kansi: Elina Warsta

WSOY 2013

134 s.